Ystävä kaivoi kirjahyllystään Paul Feyerabendin kirjan "Against Method" ja sanoi, että saattaisin olla siitä kiinnostunut. Ilahtuneena saatoin kertoa, että juu, Feyerabend onkin itseasiassa eräs suosikki-filosofeistani ja kirjoitin hänestä aikoinaan seminaarityönkin. Hassu, mutta sympaattinen ajattelija. Heti perään tulikin sitten paha mieli, sillä tajusin, etten enää yhtään muistanut mikä miehessä oli niin hassua tai sympaattista. Muistin tutustuneeni hänen ajatuksiinsa, mutta en muistanut noista ajatuksista juuri mitään.

Tätä surullista huomiota seurasi vielä surullisempi huomio siitä kuinka jälleen kerran ikävöin yliopistolle. Lähdin sieltä valmistumisen jälkeen niin riemuissani ovet paukkuen ja ilosta kiljuen ja täysin vakuuttuneena siitä, etten ikinä haluaisi tutkijaksi tai jatko-opiskelijaksi. Kuitenkin vain muutama vuosi työelämässä on saanut minut haikailemaan takaisin. En tiedä olenko jotenkin perusluonteeltani valittaja ja vinkuja, jolla mikään ei koskaan ole hyvin (en ole, enhän?) mutta jotenkin en vaan millään tunnu löytävän sellaista työpaikkaa, jossa viihtyisin ja joka tuntuisi yhtä hyvältä kuin opiskelu. Opiskellessa sain sanella itse aikatauluni; ottaa joskus rennommin ja paahtaa joskus yötä päivää. Opiskellessa sain tavata uusia ja erilaisia työkavereita ja muutamaan tylsää kurssia lukuunottamatta sain keskittyä siihen mistä olin oikeasti kiinnostunut.

Ennen kaikkea, (ja tämän sanominen ääneen hävettää jo etukäteen,) opiskellessa sain käyttää aivojani. En halua väheksyä entisiä työpaikkojani, mutta totuus on, että en ole vielä kertaakaan päässyt tekemään todella haasteellista työtä, sellaista jossa saisin ponnistella ja pinnistellä ja oppia ja oivaltaa. Olen tehnyt vastuullisiakin hommia, mutta mikään noista töistä ei ole ollut samalla tavalla analyyttisesti haastavaa ja innostavaa kuin yliopistossa opiskelu. Ja rehellisyyden nimissä, kyllä, toisinaan pelkään kovastikin, etten enää koskaan tule löytämään mitään yhtä innostavaa.

No jaa, kaivoin sitten esiin tuon vanhan seminaaripaperini ja muistankin taas oikein hyvin mikä Feryerabendissa oli niin outoa. Hän oli metodologinen anarkisti, joka hyökkäsi kaikkia tieteenfilosofian sääntöjä vastaan ja halusi hylätä kaikki tieteelliset auktoriteetit. Mitä sekin sitten kertoo, että suosikki-filosofeihini lukeutuu tuollainen vastarannan kiiski? Kaipaanko minä todella takaisin tieteen pariin vain, jotta voisin taas kunnolla kritisoida sitä kaikkea? No, kaipaan!