Arvatkaa olivatko kadut jo kuivat ja aurinkoiset päivät täällä? Ja satoiko tänään kuitenkin taas kymmenen senttiä lunta? 

Olen selvästikin kesäloma-narkkari. Viime viikkoina olen osannut ajatella vain ja ainoastaan kesälomaa. Aamulla ensimmäisenä ja illalla nukahtaessani kaipaan kesää niin, että vihloo. Kaipaan hitaita aamiaisia lämpimällä terassilla ja pehmeitä, valoisia kesäöitä. Oikein erityisesti kaipaan lapsuuden pitkiä kuukausien mittaisia lomia. Muistan oikein hyvin miltä tuntui herätä myöhään, tallustella hitaasti rauhalliseen ja viileään kirjastoon, kasata kassi täyteen kirjoja ja jatkaa matkaa uimarannalle. Muistan kuinka valoisat päivät jatkuivat ja jatkuivat, lukea saattoi vaikka läpi yön, kun seuraavana aamuna ei ollut kiirettä yhtään minnekään. Se oli todellista slow-elämää ja minä olin siinä mestari. Jostain syystä muistan nuo matkat kotoa kirjastoon oikein erityisen onnellisina. Muistan vaahterat. Leikkipuiston. Kallion. Metsän. Tutun kirjaston ja kaikki ne salaisuudet, jotka elivät noiden seinien sisällä. Isot ikkunat ja raukean kesäpäivän.

En tiedä löydänkö enää koskaan noiden päivien rentoutta, tunnetta siitä, että olen elämässäni juuri oikeassa paikassa ja aikaa on rajattomasti. Jäikö se tunne lopullisesti lapsuuteen? Onko tuollainen ajattomuuden tunne lasten yksinoikeus?

Niin tai näin, saan yhä kiinni tuosta muistosta lukemalla lastenkirjoja. Erityisesti Astrid Lindgrenin ja Ilon Wiklandin kuvakirjat ovat ylittämättömiä. Ne sisältävät juuri nuo kesäpäivät, kuvaavat tarkkanäköisesti juuri noita päiviä, jolloin kaikki on tässä. Jostain syystä Wiklandin kuvitukset liikuttavat itseäni melkein enemmän kuin Lindgrenin viisaat ja humoristiset tekstit. Wikland näkee lapsuuden juuri sellaisena kuin minä muistan sen. Kaikkea riittää. Seikkailuja ja aikaa. Kesäpäiviä, jotka eivät ikinä lopu.