...kaikki haluavat jotain, sanotaan vaikka lohtua ja niin pian kuin suinkin, sillä kiire on aina kova. Oikeastaan näitä kirjeitä voisi pitää pieninä kiristysyrityksinä. (...) Te suhtaudutte lapsiin tunteellisesti, koska he ovat pieniä, mutta ei koolla ole merkitystä. Minä olen vähitellen oppinut, että kaikki, aivan kaikki kokoon katsomatta ajavat takaa jotain. Jotain itselleen. (suom. Kyllikki Härkäpää)

Tove Janssonin kirjassa ”Kunniallinen petkuttaja” (”Den Ärliga Bedragaren”) lastenkirjailija painiskelee velvollisuuksiensa kanssa. Ihailijakirjeitä tulee jatkuvasti eikä hän enää millään jaksaisi vastata niihin. Samalla pitäisi päättää ketkä kaikki saavat käyttää kirjailijan hittiä, pieniä kukikkaita pupuja tuotteissaan ja millainen prosenttiosuus noista puputuotteista pitäisi taiteilijan saada. Herkullista tekstiä! Jansson selvästi tietää mistä puhuu. Miten suuren osan lastenkirjailijan ajasta saa lukijakirjeisiin vastaaminen viedä? Saako vastaukseksi lähettää valokopion vai pitääkö jokaiselle lapselle kirjoittaa erikseen? Täytyykö lastenkirjailijan pitää lapsista?

Kirjailijan ystävä lupaa auttaa vastauskirjeissä, mutta kirjailija ei ole tyytyväinen lopputulokseen:

    Enemmän hellyyttä! Isompaa käsialaa! Ja kertokaa minun kissastani, kuvailkaa sitä, sen temppuja...
    Mutta eihän teillä ole kissaa.
    Se ei haittaa mitään. Kunhan syntyy hauska kirje, se on pääasia... Yrittäkää opetella. Vaikka tuskimpa te onnistutte sittenkään. Minä vähän luulen, että te ette pidä näistä lapsista.
    Katri kohautti olkapäitään ja sanoi nopean sudenhymyn käväistessä kasvoilla: Ette tekään.

Jansson on kuvaillut aikaisemminkin kirjailijan hämmennystä ihailijoiden edessä. Varsinkin sarjakuvassa ”Muumi ja kultainen häntä” hän kuvaa hulluja faneja ja julkisuuden pyöritystä. Muistaakseni Muumi vastaa ensimmäiseen ihailijakirjeeseen haltioituneena monisanaisesti ja pyytää lopulta faniaan muuttamaan Muumitaloon asumaan, jotta he voisivat tutustua kunnolla. Pian kuitenkin Muumikin siirtyy valmiiseen vastauspohjaan tyyliin ”Kiitos kirjeestänne, terveisin Muumi”. Jos muistan oikein niin Jansson on kirjoittanut samasta teemasta myös jossakin novellissaan. Eikä ihme. Luultavasti harva kirjailija maailmassa sai yhtä paljon ja yhtä kiihkeitä ihailijakirjeitä kuin Jansson. Lapset voivat olla vaativia ihailijoita.

Kiinnostavaa on myös se miten kirjan taiteilija alkaa vähitellen väsymään hahmoihinsa ja haluaisi tehdä jotakin muuta, mutta nuo kukikkaat pienet puput myyvät, joten hän jatkaa niiden maalaamista. Vai jatkaako? Jansson luultavasti itse tympääntyi muumeihinsa. ”Muumilaakson marraskuu”-kirjassahan ei koko muumi-perhettä enää tavata. Miten suuri taakka muumeista lopulta tuli Janssonille? Olen lukenut melkoisen kasan Tove Janssonista kertovia kirjoja ja niistä saa kaikista kuvan, ettei Jansson pitänyt julkisuudesta tai ihailijoista, mutta yritti silti olla kiltti ja ystävällinen kaikille. Odotan innolla, että Janssonin elämänkerta käännetään suomeksi. Sitä odotellessa voinkin taas kahlata läpi nämä suosikkini:

”Tove Jansson”, Tordis Ørjasæter
”Kuvataiteilija Tove Jansson”, Erik Kruskopf
”Muumisisarukset : Tove ja Lars Jansson: Muumipeikko-sarjakuvan tarina”, Juhani Tolvanen
”Muumien taikaa: Tutkimusretkiä Tove Janssonin maailmaan”, toim.Virpi Kurhela
”Toven matkassa: Muistoja Tove Janssonista”, toim. Helen Svensson

Hm... tai sitten minun on vihdoin aika päästää irti ja ryhtyä itse ihailemaan yhtä kiihkeästi jotakin toista kirjailijaa...

Niin ja "Kunniallisesta petkuttajasta" puhutaan siis lisää Lukupiirissä.