Etsin rauhallista paikkaa jossa kuolla.

 

Täytyy myöntää, että pidän Paul Austerin "Sattumuksia Brooklynissa" -kirjan aloituslauseesta. Ja toki kirjasta muutenkin. Mutta valitettavasti ne muut lauseet eivät ole tuon ensimmäisen veroisia.

Olen lukenut Austerilta aikaisemmin vain "New York -trilogian" ja sen pohjalta odotin tältä kirjalta jotakin muuta. "Sattumuksia Brooklynissa" on aivan kelvollinen kirja ja jos se olisi jonkun muun kirjoittama, vaikkapa jonkun tuntemattoman kirjailijan esikoisromaani niin suitsuttaisin ehkä enemmän, mutta jos nyt ollaan aivan rehellisiä niin ei tämä mikään mestariteos ole.

Ensinnäkin, kirjan päähenkilö muuttuu heti ensimmäisen luvun jälkeen täysin toiseksi ihmiseksi eikä tätä muutosta mielestäni perustella tarpeeksi. Ensimmäistä lukua lukiessani mietin jotenkin siihen malliin, että onpas mielenkiintoista lukea kirjaa, joka päähenkilö on inhottava ja vastenmielinen tyyppi. No, yllättäen heti toisesta luvusta lähtien päähenkilö alkoikin pehmenemään ja olikin sitten yhtäkkiä aivan herttainen tavallinen vanha setä. Siis mitä hemmettiä? Kyllähän kirjallisuus on täynnä kasvukertomuksia, mutta tässä nimenomaisessa kirjassa tuntui, että ensimmäinen luku kuului johonkin täysin toiseen kirjaan tai kertoi toisesta henkilöstä sillä tuota "kasvua" ei todellakaan perusteltu tarpeeksi.

Toiseksi kirjat muut henkilöt olivat kyllä sympaattisia ja kerronta rullasi vaivattomasti, mutta jotain jäi silti puuttumaan. Kirja oli luultavasti aavistuksen verran liian herttainen minulle. Ihmisille tapahtui traagisia asioita, mutta jotenkin ne eivät tuntuneet kovin traagisilta. Päälimmäiseksi jäi tunne, että kirjailija oli päättänyt kirjoittaa sellaisen leppoisan ja lämminhenkisen "feel good"-kirjan. Ja ei siinä mitään, kyllä sellaisiakin tarvitaan. Itse vain odotin jotakin muuta.

"New York -trilogian" lukemisesta on jo aikaa, mutta jotenkin minulla on mielikuva, että se oli paljon ahdistavampi ja mielenkiintoisempi, jopa jokseenkin absurdi ja surrealistinen.

Olen myös nähnyt muutaman Austerin käsikirjoittaman elokuvan. "The Music of Chance" (suom. "Sattuman soittoa") oli se ainakin varsin absurdi elokuva ja vaikka "Smoke" oli jo paljon normaalimpi oli siinäkin enemmän ytyä ja mielenkiintoia kuin näissä Brooklynilaisissa sattumuksissa.

Ja silti. Ei kirja ollut mitenkään turhaa luettavaa. Ensinnäkin siinä keskusteltiin paljon kirjallisuudesta. Tarinoita Kafkasta, Poesta, Thoreausta ja lukemisesta ylipäätään. Ja tarina oli hyvin kerrottu. Kuten "Smoke"-elokuvassa vapaasti suomennettuna sanotaan "Paskanjauhanta vaatii todellista lahjakkuutta. Kehittääkseen hyvän tarinan täytyy osata painella juuri oikeista nappuloista." Kyllä Auster sen osaa, huonoimmillaankin.

 

Minä pidän ihmisten huiputtamisesta. Haluan nähdä, miten pitkälle voin siinä mennä. Minulla oli lapsena unelma, että julkaisisin ensyklopedian, joka sisältäisi ainoastaan väärää tietoa. Väärä päivämäärä jokaiselle historian tapahtumalle, väärä sijainti joka joelle, olemattomien ihmisten elämäkertoja. Millainen ihminen uneksii sellaista? (suom.Erkki Jukarainen)

 

(Oma vastaukseni on, että luultavasti kirjailija.)