Yksi suuria rakkauksiani on Leena Krohn. Hänen kirjansa ovat sellaisia, että niitä ei voi ahmia. Niitä luettuaan on hengästynyt ja pää sinkoilee ajatuksia. Krohnin kirjat ovat hirvittävän tiivistä tekstiä, tiukkaa ja kirkasta ajattelua. Ihanaa ja vaikeaa. Ja noita kirjoja riittää. Romaaneja, lastenkirjoja ja esseitä. Ja niistä riittäisi paljonkin kirjoitettavaa, kunhan joskus ehdin. Tänään halusin vain kirjoittaa näkyville nämä seuraavat lauseet hänen essee-kokoelmastaan "3 sokeaa miestä ja 1 näkevä". Krohn on siitä ihana nykykirjailija, että hän ei pelkää pohtia eettisiä kysymyksiä, hän ei pelkää ottaa kantaa. Hän sanoo suoraan, että kaikki ei ole suhteellista, vaan on asioita, jotka ovat absoluuttisesti väärin, asioita, joita ei voi missään tilanteessa hyväksyä. Ja hän väittää, että ihminen kyllä vaistomaisesti tunnistaa nuo tilanteet. Kun pikkutytön sukupuolielimet silvotaan ei kenenkään tarvitse kertoa tuolle tytölle, että se on väärin.

Ja on jotenkin niin lohdullista, että Krohnin kaltainen fiksu ja analyyttinen ihminen uskaltaa tänä päivänä olla optimisti, edes vähän...


Toivo ei ole sammunut eikä sammu huolimatta sellaisista karvaista pettymyksistä kuin terrori-iskut maailman eri puolilla, Irakin sota, Intian ja Pakistanin ydinkokeet, monissa maissa kasvavat biologisten ja kemiallisten aseiden varastot.

Yhteistiedossa, maailman omassatunnossa tapahtuu vähittäisiä muutoksia, ja minusta parempaan suuntaan. Onko tällainen näkemys silkkaa itsepetosta? Mikä oikeuttaa arvelemaan niin juuri tänä aikana, jolloin vuosituhannen tuhoisin vuosisata on ohitettu?

Se tosiasia, että ihmisoikeusliikkeet ja demokraattiset oppositiot laajenevat, vaikka nekin saavat tuta katkeria takaiskuja. Se seikka, että Irakin sota sai liikkeelle ennennäkemättömän laajat väkijoukot osoittamaan mieltä rauhan puolesta.


Myös eläinoikeusliikkeen kasvun Krohn laskee tähän mukaan. Ja hän jatkaa...


Kuinka on siis mahdollista sanoa, että oikea ja väärä ovat missään mielessä todellisia?

Vaikka tiedämme, että aine on vain alkeishiukkasten tanssia suuressa tyhjiössä, emme silti yritä poistua huoneesta seinän läpi. Ei, meillä on myös toinen tieto, käytännössä mitä tarpeellisin. Sen vuoksi kuljemme ovesta, ja jos joku kysyisi: "Miksi?" pitäisimme häntä idioottina. Ja se hän myös olisi.

Moraali on sekin tätä toista tietoa. Se on perustietoa, jonka hylkääminen merkitsisi autenttisen kokemuksen kieltämistä.

Matemaatikko David Hilbertin hautakiveen on kaiverrettu moniselitteinen lause: "Wir müssen wissen, wir werden wissen." Minä näen, että nämä sanat pätevät myös moraaliin.

Mikä täytyy tietää, sen me tiedämme.