Oletko koskaan surrut?

Tai alahuulta purut?

Oletko nyyhkinyt

ja räkää hihaan pyyhkinyt?

Oletko nieleskellyt? Onko äänesi tärissyt?

Oletko vahingossa jollekin ärissyt?

Onko kaikki ollut joskus surkeaa ja pimeää?

Oletko uskonut ettei sinulla ole yhtään ystävää?

Jos vastasit yhteenkin kysymykseen: kyllä!

Haluan sinua lohduttaa pienellä hyräilyllä.

 

Ihastuin Eppu Nuotion lastenrunokirjaan "Näin pienissä kengissä" jo sen ilmestyessä vuonna 2003. Tuolloin en muka lapsettomana ihmisenä voinut ostaa kirjaa. Onneksi viimeisellä Suomen vierailullani näin kirjan yllättäen alekorissa ja ilahduin niin, että harkitsin hetken ostavani useamman kappaleen. Lapselleni en tosin ole näitä runoja vielä lukenut, vaan herkutellut niillä ihan itse.

Nuotio aloittaa kirjansa esipuheen sanoilla:  "Älä pelästy: tämä on surullinen kirja." Ja niinhän se onkin, mutta ei missän nimessä lohduton. Sitä paitsi ihanan Katja Tukiaisen kuvitus tukee kirjan teemaa erittäin hyvin niin, etteivät nämäkään surut pääse kasvamaan liian isoiksi. "Näin pienissä kengissä" on siis kokoelma sururunoja. Miltä tuntuu, kun avain on unohtunut kotiin tai esitelmä luokan edessä jännittää? Miltä tuntuu, kun isä muuttaa pois kotoa tai pikkusisko makaa sairaalassa? Osa suruista on aikuisen näkökulmasta pienen pieniä, osa suuren suuria, mutta Nuotio on onnistunut loistavasti lapsen näkökulmassaan. Siinä pieni onkin suurta ja iso ei olekaan liian isoa. Ehkä hassuin on se runo, jossa surraan, kun ei saa valvoa myöhään:

 

Minä en saa milloinkaan valvoa pitkään.

Äidin päätä eivät käännä selitykset mitkään.

Ei edes jännityssarja, jota kaikki katsovat.

Äiti väittää, että nukkumalla lapset kasvavat.

Näin kamaa ei ole kellään!

Aina minä nukahdan äidin syliin hellään!

 

 

"Ei ole ihmistä, joka ei olisi joskus surrut." kirjoittaa Eppu Nuotio vielä esipuheessaan. "Minä uskon siihen, ettei maailmassa ole asioita, joista ei voisi ääneen puhua tai paperille kirjoittaan. Kun vuoren kokoisesta murheesta kirjoittaa, jää kannettavaksi enää surunmuru." Niin kauniisti sanottu. Samaa kauneutta ja viisautta nämä runotkin kantavat.

 

 

Osa runoista liikuttaa, toiset naurattavat. Toisissa runomitta töksähtelee hieman ja toisissa kieli soljuu kauniisti eteenpäin. Jotain hirveän hurmaavaa ja sympaattista näissä kaikissa runoissa kuitenkin on. Suosittelen ihan kaikille! Tämä viimeinen on ehdottomasti suosikkini:

 

Minä nielaisin murheen murun

ja kasvatin mahassa suuren surun.

Se kasvoi minua suuremmaksi,

ei minusta ollut sen kantajaksi.

Äiti tahtoi auttaa ja ottaa surusta puolikkaan.

Annoin murun kerraallaan. Ja se katosi kokonaan.