Juu, tiedän, että olette odottaneet kiihkeästi uusinta päivitystäni. Onhan edellisestä jo hmm... monta tuntia. Päivä! Eikun kaksi! Paniikkia kaduilla!

Mutta hei, löysin kirjan josta en pidä. Tai siis... Hannu Raittilan Finlandia-palkittu romaani "Canal Grande" on outo. Siinä on sivuja n.330 ja niistä ensimmäiset 300 ovat maailman tylsintä luettavaa, tällaista:

Selitin kuinka uoman poikkipinta-alan, virtaaman ja vedenpinnan korkeusarvon avulla voidaan piirtää purkautumiskäyrä ja sen jälkeen pystytään laatimaan taulukko, josta virtaaman suuruus luetaan suoraan vedenkorkeushavainnoista.

Siis oikeasti, tällaista tekstiä monta sataa sivua. Suomalaisia insinöörejä pelastamassa Venetsiaa uppoamasta. En muista lukeneeni mitään näin tylsää sitten... kun synnyin? Ja sen jälkeen, aivan varoittamatta, ihan yhtäkkiä, viimeiset 30 sivua ovatkin aivan käsittämättömän hienoa tekstiä, täyttä asiaa, tärkeää ja koskettavaa tarinankerrontaa. En ymmärrä.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lukijaa ei tarvitse päästää helpolla. Niin kuin täälläkin jossain kommentissa sanottiin, elämä on vaikeaa, joten saa kirjallisuuskin sellaista olla. Ei kaikkea tarvitse pureskella valmiiksi ja lukijana on vain hienoa nähdä välillä vähän vaivaa, käyttää aivojaan, ehkä kamppaillakin kirjan kanssa. Mutta silti... Raittila on selvästi tehnyt valinnan: nyt kirjoitetaan tylsästi. Nyt uuvutetaan lukija horrokseen. Kirja on nimittäin erittäin hyvin kirjoitettu. Rivien välistä tajuaa, että kyllä kirjailija tietää mitä tekee. Ei hän kirjoita tylsästi vahingossa, vaan erittäin määrätietoisesti. Jotta viimeiset sivut sitten pudottaisivat nukahtaneen lukijan polvilleen. Selvä, hyväksyn sen, mutta silti, hei, 300 sivua? Eikö vaikka sata olisi riittänyt?

Mutta nämä lauseet kyllä ansaitivat Finlandian, mutta vain nämä, eivät ne 300 sivua näitä ennen:

Kuka se fariseus on, mä kysyin ja pappi rupesi puhumaan avustusjärjestöistä, joihin Miriam voisi ottaa yhteyttä. Mä sanoin, ettei se usko tommoseen itsekään. Mikään järjestö ei rupea maksamaan viittäsataa euroa kuukaudessa johonkin Moldovaan. Mutta jos ne rahat ei mene perille, niin yhden kaksitoistavuotiaan pikkukundin polvilumpiot hakataan putkenpätkällä paskaksi.