Yhä uudestaan luen kirjasta kohdan jossa nainen ottaa koiran syliin,

sinäkin pelkäät ettet ole olemassa kenellekään.

Aina kun katsot ikkunasta näet englantilaiset ruskeat talot,

kun katsot peiliin näet mädäntyvät puutarhat, pilaantuneen kevään.

Joskus öisin olet huoneessani kasvot aivan läheltä nähtyinä,

mustavalkoiset kasvot, peräisin kauan sitten menneeltä vuosikymmeneltä.

Aamulla tyynyliinassa on pitkiä tummia hiuksia,

peilissä sinun pelästyneet silmäsi.

 

Minulla on ihana ystävä, jolla on tapana tuoda tuliaisiksi kirjoja, erityisesti runokirjoja. Siinä tavassa on jotakin mahtavaa. Samalla vaivalla kun joku toinen tuo kukkia tai ruokaa, tuo tämä ystävä lähes aina mukanaan kirjan. Viimeksi taisin saada kaksi. Niistä toinen oli Satu Mannisen runokirja "Sateeseen unohdettu saari - Dialogi Virginian kanssa".

Tämä on siitä erikoinen kirja, että olin oikeastaan päättänyt pitää kirjasta jo ennen kuin olin sitä avannut. Olin lukenut kirjasta arvosteluja ja sen alkuasetelma, dialogi minä-kertojan ja Virginia Woolfin välillä, kiinnosti ja herätti sympatiaa jo idean tasolla. Eikä kirja onneksi pettänyt. Pidin runoista kovasti. Tunnelma on jotenkin mietiskelevä, siinä on jotain samaa kuin niissä hiljaisissa illoissa jolloin istuu keittiön pöydän äärellä, juo teetä ja kuuntelee Joni Mitchelliä. Jotakin sellaista voimakasta ja rauhallista naiseutta. Suosittelen niille, jotka ymmärtävät mitä tarkoitan.

Tämä on tietenkin erittäin intertekstuaalinen kirja, täynnä viitteitä Virginia Woolfin elämään ja teoksiin. Siksi runokirjan jälkeen olikin pakko tarttua Woolfin "Aallot"-kirjaan. "Mrs. Dallowayn" olenkin jo aikaisemmin lukenut, kuten myös "Oman huoneen". "Aalloista" kirjoitan lisää, kun saan sen luetuksi. Manniselta itseltään on muuten ilmestynyt jo toinenkin kokoelma "Sydänfilmi".

 

Virginia:

Kirjoitan tämän huoneen itseeni kiinni, taulut erityisen huolellisesti,

kirjoitan koko kaupungin jos jaksan.

Toimiston revin irti, se on paperista tehty ja hajoaa niin kuin sinäkin.

Olet niin pirteä toimisto, työpäivän jälkeen ajat punaisella autolla

ampumaradalle, tähtäät keskelle taulua,

siihen kohtaan jossa olen kahlaamassa veteen.

Leninkin on reikiä täynnä, kasvot vielä ehjät.

Täytyy pysyä ilmeettömänä,

ajatella sitä, miten istun yöllä kirjoituskoneen ääressä,

herätän taulussa olevan naisen. Se seisoo vuoteesi vieressä,

tuijottaa sinua hiljaa. Sinusta tulee oma painajaisunesi,

luoti osuu kasvoihin, taulu repeää, vesi valuu ulos kuvasta,

aallot nousevat metrien korkeuteen.