Minä en voi loputtomiin yrittää korjata sitä mikä tässä perheessä on vialla.

 

Jhumpa Lahiri on vähän kuin Siri Hustvedt. Siis siinä mielessä, että näitä molempia kirjailijoita hehkuttivat ihan kaikki ainakin kaksi kolme vuotta ennen kuin minä ehdin heitä lukemaan. Enkä lopulta lukemaan päästessäni pettynyt kumpaankaan.

Lahirin novellikokoelma "Tuore maa" (suom. Kersti Juva) on yksinkertaisesti ihana. Rauhallinen, jopa tyyni lukukokemus, jonka jälkeen voisi hyvin lukea vielä toiset 400 sivua. Lahirin tavassa kirjoittaa on jotakin valloittavan yksinkertaista. Tapahtumia ja ihmisiä kuvataan mitään paisuttelematta ja lukijan sydämeen astellaan hitaasti mutta varmasti. Tulee tunne, että kirjailija luottaa kertomuksiinsa ja siihen, että nämä tarinat ovat tärkeitä meille muillekin. Ei tarvita kikkoja, ei tarvita liikaa selittelyä tai painotuksia. Riittää, että kuvataan ihmisiä, tavallisia ihmisiä, omassa olemassaolossaan ainutlaatuisia ihmisiä ja heidän elämäänsä. Draama ja tragedia tulevat tarinaan mukaan niin kuin ne meidän jokaisen elämäämme tulee, tavalla tai toisella. Tragediaa ei tarvitse alleviivata, se viiltää muutenkin.

Lahirin novellit ovat ennen kaikkea haikeita. Aikusen tyttären ja vanhan isän kohtaaminen ja kaikki ne sanat, joita ei koskaan lausuta ääneen. Se hetki jolloin vuosien jälkeen tapaa nuoruudenrakkautensa ja tajuaa tämänkin vanhentuneen. Äiti, joka ei koskaan saanut rakastamaansa miestä. Kohtalo joka tuo ihmiset yhteen yhä uudelleen ja uudelleen. Rakkaus joka on melkein mahdollista, mutta ei sittenkään. Kyky antaa anteeksi ja kyky nöyrtyä elämän edessä. Päätös hyväksyä rauhallisesti se minkä elämältä saa.

Tuntuu, että en millään osaa kuvailla tätä kirjaa ja näitä novelleja. Mielestäni kirja tuoksuu omenoilta. Väriltään se on melko tumma, vähän kuin sellainen talvi-ilta, jolloin ulkona on sumua ja kaikki värit sulautuvat kauniisti kiinni toisiinsa. Teeskentelemätön. Rauhallinen. Rehellinen. Toteava.

Lahirin vanhemmat ovat Intiasta Yhdysvaltoihin muuttaneita siirtolaisia. Tarinoissa on jotakin hyvin samaa kuin vaikkapa Amy Tanin kirjoissa. Sukupolvien ja erilaisten kulttuurien törmäyksiä. Pyrkimystä elää kahdessa todellisuudessa yhtä aikaa. Toisaalta Lahiri muistuttaa mielestäni kovasti myös Anne Tyleriä, ollen ehkä kuitenkin hieman dramaattisempi kuin Tyler, jonka kirjat ovat toisinaan liiankin rauhallisia. 

Siinäpä se. Yksinkertaisesti hyvä kirja.