Voimaton haluni on väittää, että kirjailijaksi voi vieläkin tulla pieni, ruma, lihava, kalju, finninen, yksijalkainen, änkyttävä, autistinen - muistakaa Emily Dickinson ja Paavo Haavikko - harvahampainen tai vaikka kuusivarpainen ihminen.

 

Huomasin Sallan lukupäiväkirjassa arvostelun Anja Snellmanin uudesta kirjasta ”Ivana B.” ja täytyy myöntää, että innostuin. Kirjan idea kuulosti hauskalta ja ajankohtaiselta ja ajattelin, että juuri tällaisista aiheista kirjoittaessaan Snellman on terävimmillään. Joten tartuin ohueen kirjaan innolla. Tykkäsin jopa kirjan kannesta, kiiltäväpintaisesta peilistä ja sen pinkistä otsikosta.

”Ivana B.” on lyhyt kirja ja erittäin nopeasti luettu. Ennemminkin pienoisromaani tai pitkä novelli. Kirja koostuu keski-ikäisen kirjailijan kirjeistä terapeutilleen. Terapeutin apuun kirjailijan on joutunut turvautumaan, koska häntä piinaa nuori julkkiskirjailija Ivana B. jonka edesottamukset hermostuttavat ja ärsyttävät  perinteistä ujohkoa kirjailijaa. Ivana B. on todellinen julkkistyrkky, bloggaaja, joka julistautuu kirjailijaksi ennen kuin ensimmäistäkään kirjaa on julkaistu. Ivana B. kuohuttaa, shokeeraa, pilkkaa muita kirjailijoita ja saa median syömään kädestään. Sekä minäkertoja että Ivana B. kuvataan molemmat erittäin vahvoina karikatyyreinä ja koko tarina onkin ennen kaikkea tiukkaa satiiria.

Ei yllätä lainkaan, että juuri Anja Snellman on kirjoittanut tällaisen kirjan. Snellman haluaa selvästi olla ennen kaikkea yhteiskunnallinen kirjailija, ottaa kantaa juuri nyt tapahtuviin asioihin ja juuri nyt kuohuttaviin teemoihin. Ja mistäs muusta kirjamaailmassa on viime vuosien aikana puhuttu kuin kirjailijan imagosta ja brändäämisestä? En tiedä mistä kaikki alkoi, mutta itselleni selkeä merkkipaalu oli, kun WSOY:n nyt jo entinen johtaja Jacques Eijkens sanoi Helsingin Sanomissa, että lukijat tänä päivänä haluavat ennen kaikkea kirjailijan, eivät niinkään kirjaa. Kirjoitinkin tuolloin blogiini tämän purnauksen, jota monet lukijat komppasivat. Muistan ahdistuneeni tuosta Eijkensin kommentista ihan kunnolla. Tuntui pyhäinhäväistykseltä, että maineikkaan WSOY:n johtaja sanoi suoraan, että kirjabisneksessäkin on loppujen lopuksi kyse vain ja ainoastaan rahasta. Että kirjallisuus itsessään ei ole mikään arvo sinänsä. Kirjan arvo mitataan sillä kuinka paljon rahaa se tuottaa.

Samoihin aikoihin kohua herätti Henna Helmi Heinonen, joka ruoti (nyt jo suljetussa) blogissaan armottomasti suomalaista kirjallisuutta ja julisti olevansa juuri tuollainen Eijkensin kaipaama rohkeasti julkisuuteen pyrkivä kirjailija. Tämä siis ennen kuin Heinonen oli julkaissut ensimmäistäkään romaaniaan.

Luulen, että ainakin nämä kaksi ilmiötä ovat innoittaneet Snellmania kirjoittamaan ”Ivana B.”:n. (Myös Heinonen itse epäilee Ivanan kertovan hänestä.) Innoittajia on kuitenkin ollut myös monia muita. Ivana B.:n hahmo ei perustu suoraa kehenkään, vaan on tosiaan ennen kaikkea karikatyyri. Samoin on laita kirjan minäkertojan, keski-ikäisen naiskirjailijan: hänessä on varmasti paljon Anja Snellmania itseään, mutta hahmo on kuitenkin, jatkuvassa muinaiskreikan hehkutuksessaan, niin karrikoitu, ettei hänkään varmasti ole yksi yhteen kukaan todellinen kirjailija. Suoria viittauksia sinne ja tänne kirjasta löytyy kuitenkin paljon ja joku näppärä varmaan jaksaakin etsiä sieltä joukosta ne kaikki. (Minä löysin viitteitä ainakin Katja Kettuun, Rosa Liksomiin ja Leena Lehtolaiseen, mutta myös pornotähti-kolumnisti Rakel Liekkiin.) Silti luin kirjan kuitenkin ennen kaikkea tämän päivän pinnallisen ja ulkonäkökeskeisen kirjailija-kultin kritiikkinä, en niinkään hyökkäyksenä ketään tiettyä kirjailijaa kohtaan.

 

Itse asiassa ihmettelen missä välissä kaikki nämä fotogeeniset nuoret kirjailijat ovat opetelleet mestarillisen ehostuksen taidot, huulien ja silmien tarkat rajaukset, vaseliinit, talkit ja muut vippasniksit. Minulla on kaikki liikenevä aika mennyt kirjoittamisen ja lukemisen ja erilaisten vanhojen tekstien etsimisen ja kääntämisen ohella - niin mihin?

 

Olen iloinen, että Snellman kirjoitti tällaisen kirjan, muttei tarina silti itsessään ole mikään erityisen korkeakirjallinen. Tuntuu, että tärkeintä on ollut kirjoittaa tämä mielipide ja satiiri ulos mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman kipakasti. Markku Soikkeli miettiikin Satakunnen Kansan arviossaan, että olisihan tämän pamfletin voinut julkaista myös ihan vain pamflettina, ilman tarvetta sitoa sitä romaanin muotoon. Olen jossain määrin samaa mieltä.

Jollain tapaa kirjasta tuli yllättäen mieleen Leena Krohn. Krohinilla on tapana kirjoittaa tämän tyyppisiä kriittisiä novelleja, jotka kertovat hieman nyrjähtäneestä vaihtoehtoisesta todellisuudesta, jossa meidän ajassamme jo näkyvät ilmiöt on viety muutamaa loogista askelta pidemmälle. Mutta hänkin kirjoittaa tarinat yleensä novelleiksi ei romaaneiksi. Ehkä juuri se tässäkin kirjassa pohjimmiltaan häiritsi, tarina ei ehkä kantanut yksin läpi koko kirjan, mutta yhtenä novellina novellikokoelmassa se olisi ollut aivan loistava!

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin mukavaa tietää, että yhä löytyy kirjailijoita, joiden mielestä kirjallisuudessa on kyse muustakin kuin brändäyksestä ja medianäkyvyydestä. Vaikka ihan täysin viaton ei kyllä Snellman itsekään ole. Onhan hän vuosien varrella ollut julkisuudessa monin verroin enemmän kuin useimmat kollegansa ja käsittääkseni uransa alussa hyötynyt myös nuoren kauniin naisen imagostaan.

”Ivana B.”:ssä tykkäsin kuitenkin kaikista eniten sen feministisestä kritiikistä. Luulen, että itse arvostankin Anja Snellmania juuri ennen kaikkea feministisenä kirjailijana. Kerta toisensa jälkeen Snellman nostaa esiin tyttöjen ja naisten roolin ja siihen liityvät ongelmat, vaikkei feminismi todellakaan ole Suomessa tällä hetkellä muotia. (Onko se muuten koskaan ollutkaan Suomessa muotia? Vai eletäänkö nykyisin jotenkin erityisen takapajuista aikaa? En tiedä, mutta ainakin täällä Norjassa feminismiä arvostetaan aivan eri tavalla kuin Suomessa ja suomalainen keskustelu näyttää norjalaisesta vinkkelistä toisinaan melkoisen jälkeen jääneeltä.) Anja Snellman on niitä harvoja julkkisnaisia, jotka eivät feministin leimaa pelkää ja siitä nostan hänelle hattua! Ketäs muita feministisiä suomalaiskirjailijoita muuten muistatte? Märta Tikkanen tietenkin, varmaan myös Monika Fagerholm, ketäs muita? 

 

Eteisen lattialla oli kiiltopintainen esite, uusi kirjakerhomainos, jossa luvattiin liittymälahjana valinnaisesti vatsan rasvaimu ja otsan Botox-käsittely tai laadukkaat rintaimplantit. Ensimmäisestä tilauksesta ihonhionta.

 

Kaikista puutteistaan huolimatta "Ivana B." on tärkeä kirja, tärkeä pamfletti. Sen tarkoitus on ennen kaikkea herättää keskustelua ja toivon todella, että se siinä onnistuu.