Päätän lastenkirja-viikkoni tähän ihanaan kirjaan omasta lapsuudestani. Stefan Mählqvistin kirjoittama ja Tord Nygrenin kuvittama (sekä Inkeri Pitkäsen suomentama) kirja "Älä pelkää isä" oli itselleni lapsena rakas. Aikuisena tajusin, että se johtui varmaan ainakin osittain siitä, että en itse asunut lapsena yhdessä isäni kanssa. Muistan nimittäin, että lapsena tämä kuvakirja pienestä pojasta, jonka isä laittaa nukkumaan tuntui jotenkin surulliselta. Kun luen sitä nyt aikuisena ei se vaikuta surulliselta ollenkaan, ennemminkin lämpimältä ja herkältä. Olen varmaan kirjaa lukiessani käynyt läpi omaa suruani siitä, että minun isäni vain kovin harvoin peitteli minut nukkumaan.

 

 

Kirjan päähenkilö on pieni poika, joka ei halua käydä nukkumaan. On jo myöhä, mutta "kun on vasta melkein kolme vuotta, ei tiedä miten kello on paljon. Tiesin vain etten ollut vielä kovin väsynyt." Isä lupaa maata hetken pojan vieressä, jotta tämä nukahtaisi, mutta poika aloittaakin hurjan mielikuvitusmatkan isänsä kanssa. "Isä antoi periksi. Se kävi aika helposti tänä iltana. Seikkailu alkoi. Siinä voi tapahtua ihan mitä vain." Seinällä oleva juliste kasvaa ja pian poika ja isä ajelehtivat kanavassa, johon yhtäkkiä ilmestyykin krokotiilejä ja virtahepoja! Isä tosin yrittää väittää, ettei hän näe mitään sellaista, mutta pojan mielestä isää vain pelottaa.

 

 

Empimättä otin Pikku Puten seikkailu mustikkametsässä -kirjan ja tökkäsin sen krokotiilin suuhun niin ettei se voinut purra. Kirja juuttui tiukasti keskelle leveää krokotiilinhymyä.

-Krokotiili iloinen, minä sanoin.

- Aika iloinen, isä sanoi.

-Ei meitä nyt pelota. Sinua vain, sanoin isälle.

-Älä nyt kuule intoile, vaan rupea nukkumaan, isä sanoi.

Tuli hiljaista vähäksi aikaa. Hetken päästä kuulin kuinka minulta pääsi kuiskaus.

-Virtahepo, sanoi tuo kuiskaus.

 

 

Kirja on täynnä ihania kontrasteja. Pojan villi mielikuvitus ja isän uniset murahtelut. Pojan kaunis ja vivahteikas kieli hänen kertoessaan tarinaa lukijalle ja pienen lapsen töksähtelevät lauseet hänen puhuessaan ääneen isälleen. Ja tämäkin:

 

Olen varmaan unohtanut kertoa että minun pyjamassani on lintuja, paljon lintuja.

Isällä ja äidillä on tapana toisinaan osoitella niitä ja kysyä: Mitäs nämä ovat? Lintuja, minä vastaan, emmekä me sitten enää puhu siitä. 

 

Juuri noinhan puhumaan oppineen lapsen vanhemmat kyselvät: Mikä tämä on? Mikä tuo on? Ja lapsi sitten vastaa kiltisti, mutta "sitten emme enää puhu siitä"!

 

 

Kirja on äärimmäisen kaunis ja lämmin kertomus pojasta ja isästä ja hetkestä unen ja valveen sekä toden ja mielikuvituksen rajalla. Muistan vielä hyvin kuinka lapsena kirjaa lukiessani uskoin krokotiilien ja virtahepojen väijyvän oikeasti pojan sängyn laitojen takana. Silloin ei mileeni tullut hetkeksikään, että kyseessä olisi muka ollut pelkkä mielikuvitusleikki!