1731113.jpg

Tänään on Tove Janssonin syntymäpäivä, joten voisin viimein kirjoittaa muutaman sanansen hänen elämänkerrastaan ”Tove Jansson sanat, kuvat, elämä” (Boel Westin, suom. Jaana Nikula). Luin kirjan jo keväällä, mutta olen jäänyt kiltisti odottelemaan aikaa, jolloin ehtisin sitä kunnolla kommentoida, mutta eipä sellaista hetkeä taida tässä elämäntilanteessa tulla, joten kirjoitan nyt sitten vain joitakin huomioita.

Elämänkerta oli kaiken kaikkiaan todella hyvä ja suositeltavaa luettavaa jokaiselle jo pelkän yleissivistyksenkin vuoksi. Kyllähän meidän tulisi tietää perusasiat Suomen kuuluisimmasta kirjailijasta. Omalla kohdallani ongelma on se, että alan tietää jo vähän liikaakin. En ole varma miksi juuri Tove Janssonista on tullut minulle niin tärkeä, mutta luultavasti siksi, että hän on tärkeä myös vanhemmilleni. Elin lapsuuteni ennen muumi-tv-sarjaa ja tätä viimeisintä muumibuumia, mutta muistan, että silti muumit ympäröivät koko lapsuuttani. Mummo lausui ulkoa ”Kuinkas sitten kävikään?”-kirjaa ja isä ripusti joulukuusen latvaan ruusun, koska niin muumitkin tekivät. Jopa kissani nimi oli Nyyti. Äidin ratkaisu elämän ongelmiin ja suruihin on lukea muumisarjakuvia ja yhden sisareni lempinimi on edelleen aikuisena Tuutikki. Teini-ikäisenä pikku punkkarina perustin ystäväni kanssa KaAMun (josta lisää täällä ja täällä) ja muistan hyvin kuinka joskus kauan sitten keräännyimme koko perhe television eteen katsomaan dokumenttia Tove Janssonista ja kuinka äitiä nauratti kun lastenkirjailija poltti kiukkuisena tupakkaa kuin korsteeni.

Lapsuuden jälkeen tutustuin Janssonin aikuisten kirjoihin ja rakastuin niihin, jos mahdollista, vielä muumikirjojakin enemmän. Jossakin vaiheessa aloin sitten lopulta ahmimaan Tove Janssonista itsestään kirjoitettuja kirjoja, elämänkertoja, muistelmia, kirjallisuustutkielmia ja mitä vain käsiini sain. Siksi lukiessani tätä viimeisintä ”Sanat, kuvat, elämä” -kirjaa en löytänyt siitä loppujen lopuksi paljonkaan uutta. Kirjassa käydään läpi lapsuus, taideopiskelut, muumit ja Toven jatkuva kaksintaistelu kirjoittamisen ja maalaamisen välillä. Ihmissuhteista kerrotaan ehkä hieman enemmän kuin aikaisemmin, mutta muuten korostetaan sitä mitä ennenkin: Toven rakkautta mereen ja saaristoon, yhä uudelleen heräävää kaipuuta matkalle ja ristiriitaista suhtautumista muumien yltiöpäiseksi kasvavaan suosioon. (Muistan muuten hyvin kuinka kirjastonhoitaja-äitini kielsi ehdottomasti kirjoittamasta ihailijakirjettä Janssonille, koska oli kuullut kuinka kirjailijarukka hukkui kirjeisiin, joihin hän edelleen halusi jokaiseen henkilökohtaisesti vastata.)



608085.jpg

Kirjan punaisena lankana on tietenkin työ. Tove Jansson oli melkoinen työnarkomaani ja erittäin tuottelias, niin kirjailijana kuin kuvataiteilijanakin. Ja silti (tai juuri siksi) jäi kirjasta tunne ettei hän oikeastaan koskaan ehtinyt kunnolla keskittymään juuri siihen mihin halusi. Aina löytyi uusia velvollisuuksia, jotka piti hoitaa, tapaamisia, lupauksia, sovittuja töitä...

Oli kirjassa toki yllätyksiäkin, erityisesti hämmästytti kuulla, kuinka negatiivisesti Tove Janssonin aikuistenkirjoihin välillä suhtauduttiin, koska ne eivät olleet sitä mitä ”satutädiltä” osattiin odottaa. Ylipäätään on hämmästyttävää kuinka usein Janssonia ja hänen tuotantoaan pidetään vain söpönä ja suloisena, turvallisena satumaailmana. Muumitarinathan ovat täynnä katastrofeja, mörköjä ja suoranaista kauhua! (Muistelkaa vaikka kuvakirjaa ”Vaarallinen matka”, minua se ainakin lapsena pelotti oikein kunnolla.) Kirjeessään Tove itsekin kirjoittaa:


Tiedätkö, joskus minusta tuntuu etteivät lastenkamari ja kauhukabinetti ole niin kaukana toisistaan kuin voisi kuvitella.


Mielenkiintoista oli lukea myös siitä kuinka sota Janssoniin vaikutti. Toki muumikirjoista voi löytää viitteitä sodan kauhuihin, mutta itse olin yllättynyt lukiessani siitä kuinka Tove sotavuosina tiukasti päätti, ettei halua omia lapsia. Hän koki sodan miesten sotana ja sanoi suoraan ettei halunnut ”synnyttää lapsia jotka tapetaan jossakin tulevassa sodassa”. Jälleen kerran jokseenkin rankka mielipide lastenkirjailijalta.

Mutta juu, tätä kirjaa suosittelen kaikille! Se on paksuudestaan huolimatta helppo ja nautittava, koska on myös erittäin hyvin kirjoitettu. Elämänkerrasta muuten lisää keskustelua täällä.


1765308.jpg

(Ja kuten huomaatte, oman lapsen myötä olemme mekin saaneet lahjaksi muumi-pehmoleluja. KaAMu olisi tästä kyllä hyvin hyvin vihainen...)