Juha Itkosessa ihaninta on, että hänellä riittää sanottavaa. Kirjoissa kulkee aina mukana useampi teema ja tuntuu, että noiden teemojen runsaus vain lisääntyy kirja kirjalta. ”Kohti”-romaanissaan Itkonen yrittääkin sitten selittää melko lailla kaiken, ydinperheen hajoamisesta maailmantalouden kiemuroihin. Itse rakastan tällaisia kirjoja. Mielestäni on hauskempaa tähdätä korkealle ja kauas, vetää yltiöpäisiä yhteyksiä asioiden välille, kuin pysytellä pienessä ja vaatimattomassa. Toki pienissä tarinoissa on oma viisautensa, mutta ominta minua ovat tällaiset isoja moraalikysymyksiä pohdiskelevat laajat teokset, varsinkin kun ne on näin hyvin kirjoitettu.

”Kohti” on täynnä melko osoitteleviakin vastakkainasetteluja: rehellinen vanhanaikainen yrittäjä, joka rikastuessaan luo toisillekin uusi työpaikkoja / nuori pörssikeinottelija, joka vaurastuu joka kerta tehtaan sulkiessa ovensa, humanisti-sisko / ekonomi-veli, globaali omatunto / oman ydinperheen puolustus jne...

Yksi mielenkiintoisimmista monologeista on Julian puhe ydinperhe-ideologiaa vastaan.

    Perhe, Julia ajattelee: ainoa sosiaalisesti hyväksytty itsekkyyden muoto. Ei, ei ainoa, sosiaalisesti hyväksytyin. Itsekkyyttä pienryhmissä, itsekkyyttä pettävän herttaisessa paketissa.
    (...)Perheet eivät ainoastaan eristäydy maailmasta, perheet linnoittautuvat maailmaa vastaan. Omissa pikku bunkkereissaan perheet varautuvat mielikuvituksellisiin uhkiin. Ei mitään sääntöjä, minä puolustan perhettäni, minä saan tehdä mitä tahansa. Ja jotta koko touhu olisi mahdollisimman irvokasta, kaikki kiihkoilu perheen merkityksestä on tietenkin täydellisen turhaa: puolustettava yksikkö on joka tapauksessa tuomittu hajoamaan. Sama mies joka uhkailee namusetiä karmealla kuolemalla voi päivänä minä hyvänsä iskeä baarista vähän nuoremman naisen ja lähteä siihen kyytiin. Jos mies pitää himonsa kurissa, saman tempun voi tehdä hänen vaimonsa. Joku sairastuu ja kuolee, jää raitiovaunun alle, mitä tahansa, ihan mitä tahansa voi tapahtua, ja vaikkei paljon mitään tapahtuisi aika nyt ainakin kuluu, lapsi jonka puolesta vaikka kuolisi on kohta aikuinen, ja minkä vuoksi kaikki nämä vuodet on riehuttu, minkä vuoksi, eikö epäilys väkisinkin hiivi mieleen?
    Ei ole mitään perheitä, Julia ajattelee, on vain ihmisiä. Kun perheet lakkaavat olemasta, ihmiset jatkavat elämäänsä. Niin se on, perheet eivät kestä, ihmiset kestävät, ja siksi olisi parempi jos perheistä ei pidettäisi niin suurta meteliä, jos ei vaikka lainkaan edes mietittäisi kuka kenellekin on sukua.

Vaikka tällä hetkellä elän itse hyvinkin perhekeskeistä pesänrakennusvimmaani täytyy sanoa, että yhdyn tässä kohtaa Julian ajatuksiin täysin. Luulen, että tässä tämän päivän perhe-ideologiassa ja tietynlaisessa uuskonservatismissa (vaimot takaisin kotiin, lisää rahaa vartiointimiehille, alkoholistihoitolat kauas meidän nurkilta) on takana tunne, ettei mihinkään muuhun voi enää luottaa. Uskonnot ovat kuolleet ja kommunismi on kuollut, valta siirtynyt valtioilta noille hankalasti hallittaville ja ymmärrettäville suuryrityksille, suuria kertomuksia tai yhteisiä ponnisteluja ei enää oikein löydy. Mihin sitten sijoittaa ihmisen jatkuva yhteisöllisyyden kaipuu, mistä saada elämään merkitystä, minkä puolesta enää taistella? Kätevä vastaus on tietenkin oma perhe. Meidän tiimi. Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä miten minun perhekäsitykseni on hieman perintestä ydinperhettä laajempi. Siksi onkin mielenkiintoista nähdä millaisia muutoksia ajattelussani mahdollisesti tapahtuu tulevaisuudessa, lapseni synnyttyä. Toivon todella, että löydän vielä silloin maailmasta muutakin taistelemisen arvoista kuin vain oma pieni yksikkömme. Saa nähdä.

Pidin Itkosen kirjan miehistä hyvin paljon, isä ja poika elivät ja hengittivät selvästi. Hahmoista ohuimmaksi jäi kuitenkin mielestäni tytär Julia. Hahmo oli luultavasti lähimpänä itseäni tai tuttujani ja ehkä siksi jäi tunne, että hahmosta olisi kyllä saanut irti paljon muutakin. Julia tuntui muita enemmän karikatyyrimäiseltä nuoren hippitytön prototyypiltä, eikä ollut yhtä elävä kuin kirjan miehet. Sen sijaan erityisesti hänen veljensä Jussi oli hyvin mielenkiintoinen ja vivahteikas henkilö.

Kirjan hienoimpia kohtauksia oli ehdottomasti hetki, jolloin Jussin vaimo puhuu tälle suoraa huomiostaan:

Ole kiltti Jussi älä käsitä väärin, minä tarkoitan vain että ehkä sinä olet ihan vähän vammautunut, kovettunut jollain tavalla.

Vaimo kertoo kuinka luki lehdestä muukalaislegioonassa työskennelleestä miehestä, joka myöhemmin perusti perheen ja eleli normaalia arkea, mutta sai silloin tällöin omituisia kohtauksia ja kuinka kuvaus tuosta miehestä muistutti vaimoa hänen omasta miehestään. Lontoon pörssimaailmassa elänyt Jussi on kovettunut ja kylmettynyt ja vaimo näkee sen selvemmin kuin muut. Ja silti:

Minä en välitä. Tai välitän minä, totta kai minä välitän. Mutta minä tiedän että sinä yrität, minä tiedän sen, ja minä rakastan sinua, kuuntele nyt tätä, minä rakastan sinua. Minä tiedän että sinä rakastat Eliaa. Minä tiedän että sinä rakastat minua. Minä tiedän että sinä rakastat tätä yhtä. Ja tiedätkö mitä, se riittää.

Onko tuollaisia vaimoja todella? Kumppaneita, jotka puhuvat noin suoraan ja silti noin rakastavasti? Mielestäni tuo kohtaus on ehdottomasti kirjan surullisimpia ja kauneimpia. Hetki, jolloin toinen näkee suoraa läpi, näkee miten vammautuneita täällä ollaan ja silti hyväksyy ja rakastaa. Hetki täynnä armoa.

Kirjan suurimpia teemoja on tietenkin siskon ja veljen kiistely maailmantalouden lainalaisuuksista. Vuosi vuodelta tulen vakuuttuneemmaksi siitä, että haluaisin opiskella kansantaloustiedettä. Ympärilläni on useita ekonomeja ja aina silloin tällöin keskustellessa yritän kääntää aivojani humanisti-vaihteelta toisaalle, mutta helppoa se ei ole. Olen kuullut perusteluja suuntaan ja toiseen niin monta kertaa, lukenut ja keskustellut, mutta siltikään en vielä täysin ymmärrä.

Sinähän tässä uskon varassa elät. Sinähän tässä olet naiivi. Vaatii aikamoista luottamusta toimia niin kuin sinä, ostaa ja myydä, ajatella vain ostamista ja myymistä, ja väittää vielä että kaikki tämä ostaminen ja myyminen ajan myötä korjaa kaiken mitä maailmassa on valla. Verstaaseen Julia uskoo, koulunsa oppilaisiin, heidän toipumiseensa, mutta että markkinat todella toimisivat, että vauraus vähitellen valuisi kaikkialle, että köyhyys pelkällä kaupankäynnillä vähenisi; Julia katselee ympärilleen eikä jaksa uskoa.

Toisaalta on myös ihanaa lukea Jussin paatosta siitä, kuinka ”ainoa epäeettinen firma on firma, joka ei toimi tuottavasti. Firma joka ei tuota voittoa.” Miten tällaisessa keskustelussa vastakkaiset näkemykset voivat millään kohdata? Jos haluan ymmärtää maailamantaloutta täytyykö minun myös hyväksyä lähtökohdikseni samat periaatteet? Yksi asia joka keskustelussa tiukkojen ekonomien kanssa ärsyttää onkin heidän vakaa uskomuksensa siihen, ettei vaihtoehtoja ole. Markkinoilla on vain yksi tapa toimia ja tuohon toimintaan puuttuminen on kuin luonnonlakien peukalointia. No jaa, ehkä tässä vaiheessa voisinkin tehdä uuden vuoden lupauksen, että luen tänä vuonna ainakin yhden kansantaloustieteen perusopuksen ja yritän sitten muotoilla mielipiteeni selkeämmin.

Voi vittu, tätä hän juuri inhoaa. Epä-älyllisyyttä, epärehellisyyttä, määrätietoista sokeutta – tapaa jolla kaikki hyvä keriytyy yhdeksi ihanaksi vyyhdeksi ja paha jää kätevästi toiselle puolelle. Kansalaisjärjestö: hyvä. Yritys: paha. Arabit: hyvä. Israel: paha. YK: oikein hyvä. Amerikka: oikein oikein paha. Jos jossain vastustetaan mitä tahansa, jos jossain taas vaihteeksi vastustetaan vaikka Eurpoopan unionia tai IMF:ää, miksi paikalla ovat aina samat naamat, turkistarhauksen vastustajat ja homoaktivistit ja Palestiinan ystävät, Greenpeace-tyypit ja polttopulloanarkistit, jos Helsingissä ollaan kurditkin vielä ja somalit ja inkerinsuomalaiset, kaikki. Miten ihmeessä nämä asiat liittyvät toisiinsa? Mikä muu niitä yhdistää kuin epämääräinen itse julistettu hyvyys, oikeamielisyys joka alkaa kuvottaa, kerta kaikkiaan kuvottaa?

Hih, Itkonen on kyllä ihana.