Tänään ennen nukkumaanmenoa luimme tyttäreni kanssa Aino-kirjoja. Kesken kaiken tytär painoi päänsä kirjaan, lepäsi siinä hetken aikaa hiljaa, sanoi sitten: "bok-kose" ja hymyili. "Bok-kose" on tietenkin norjaa ja tarkoittaa suunnilleen samaa kuin "kirja-hali". Tosiasiassa tuollaista sanaa tuskin norjan kielestä löytyy, mutta se oli tyttäreni aivan ensimmäinen yhdyssana ja ihan itse muodostettu, joten ainakin minun sydämeni suli. Tuosta pienestä taitaa kasvaa samanlainen kirjojen rakastaja kuin äidistäänkin.

Olemme saaneet paljon tätien ja setien vanhoja Aino-kirjoja, joista osa on rakastettu jo melkein puhki. Mutta selvästi kirjat toimivat tällä uudellakin sukupolvella, lapseni ainakin rakastaa Ainoa intohimoisesti. Ja Ainon isäkin näyttää sattumalta juuri siltä miltä isien kuuluukin näyttää. Minunkin mielestäni nämä Kristiina Louhen Aino-kirjat ovat hienoja, ne kertovat juuri siitä jokapäiväisestä elämästä lapsiperheessä, joten lukijan on helppo samaistua tarinaan. Ja äidin riemuksi kirjan kuvituksessa myös Ainonkin koti on kodikkaasti täynnä pölykoiria, roskia ja hujanhajan leviteltyjä leluja ja vaatteita. Siksi äidinkin on erittäin helppo samaistua näihin kirjoihin.

(Aino-kirjoja löytyy toki norjaksikin, mutta käsittääkseni vain nynorskiksi, meillä kotona kun puhutaan bokmålia, joten me pysyttelemme näissä alkuperäisissä suomenkielisissä kirjoissa. Jospa se lapsikin vielä joskus oppii sanomaan "kirja" eikä "bok"...)