Olen vuosien varrella nähnyt kirjoja, joilla on tuettu notkuvia pöytiä; olen törmännyt kirjoista tehtyihin lampputelineisiin, kirjapinoihin joiden päälle on levitetty liina; monia sanakirjoja on avattu enemmän erilaisten esineiden sujauttamiseksi niiden sivujen väliin siliämään kuin jonkin sanan tarkistamista varten, ja monissa kirjayllyissä jököttää teoksia, jotka kätkevät sisäänsä kirjeitä, rahaa ja salaisuuksia. Myös ihmiset vaikuttavat kirjojen kohtaloihin.

Kirja kestää paljon kauemmin kuin maljakko, kahvipannu tai televisio. Kirja ei hajoa ellei sen omistaja halua tuhota sitä, repiä siitä sivuja ja viskata niitä tuleen. Argentiinan edellisen sotilasdiktatuurin aikana monet polttivat kirjansa kylpyammeessa tai hautasivat niteet talojensa alle. Kirjat olivat vaarallisia. Ihmiset valitsivat kirjallisuuden ja oman elämänsä välillä, ottivat kohtalon omiin käsiinsä.

Kirjat, joita on luettu paljon ja joista on keskusteltu, kirjat jotka olivat herättäneet intohimoja, synnyttäneet ja erottaneet vanhoja ystäviä, paloivat tuhkaksi ja leijailivat taivaan tuuliin.

Minä en rohjennut toimia niin. Kiersin aikakauslehdet rullalle ja ujutin ne suihkuverhon tangon sisään, kätkin arkaluontoisimmat kirjat kaappien perukoille ja muiden kirjojen taakse, vaikka tiesin, että ne löytyisivät, jos asuntooni tehtäisiin ratsia. Kirjat tekivät monista ihmisistä syntipukkeja. Ne tuhosivat heidän elämänsä.

Ihmisen suhde näihin sitkeisiin esineisiin, jotka voivat sinnitellä vuosisadan, kaksi tai kaksikymmentä, niin sanotusti peitota ajan hampaan, ei ole koskaan ollut mutkaton. Kirjat ovat vanginneet pehmeänsitkeään ja kestävään puukuituun koko inhomillisen elämän kirjon. (suom. Einari Aaltonen)

Carlos María Domínguezin ”Paperitalo” on pelottava kirja. Se kertoo kirjoista ja hulluudesta, siitä kuinka pitkälle rakkaus kirjoihin voi johtaa. Tarina alkaa kertomuksella naisesta, joka syventyy lukemaansa kirjaan niin syvästi, että jää auton alle ja kuolee. Tämän alun jälkeen kuvataan kirjahullujen toinen toistaan surkeampia kohtaloita.

Leonard Wood, iäkäs muinaiskielten professori, sai toispuoleisen halvauksen, kun hänen päälleen putosi viisi osaa Encyclopeadia Britannicaa hänen omasta kirjahyllystään; ystäväni Richard horjahti tikapuilta ja mursi jalkansa yritettyään kurottaa William Faulknerin Absalom, Absalomia hyllyn perukoilta. Eräs toinen ystäväni Buenos Airesista sairastui tuberkuloosiin nyhjättyään valtionarkiston kellareissa, ja tiedän, että eräs chileläinen koira kuoli vatsanväänteisiin hotkaistuaan raivonpuuskassa aimo annoksen Karamazovin veljeksiä.

Kirjan kertoja on auton alle jääneen naisen kollega, joka ryhtyy selvittämään naiselle lähetetyn erikoisen kirjan taustaa ja tutustuu sitä kautta fanaattisiin kirjahulluihin. Tarina on absurdi ja hauska, mutta myös surullinen ja pelottava. Missä vaiheessa kirjojen keräily muuttuu huolestuttavaksi?

Hänellä oli niin paljon kirjoja (luulen, että niitä oli yli kaksikymmentä tuhatta), että kirjahyllyjen täyttämä talo, joka ei ollut missään nimessä pieni, muistutti yleistä kirjastoa. Kylpyhuoneessa oli suihkunurkkausta lukuun ottamatta joka seinällä kirjoja. Ne eivät menneet pilalle, koska hän käytti peseytyessään vain kylmää vettä, josta ei synny vesihöyryä.

Kirjassa pohditaan voiko Borgesin laittaa kirjahyllyssä García Lorcan viereen, sillä kirjailijat eivät sietäneet toisiaan. Pitäisikö 1800-luvun kirjoja lukea kynttilänvalossa, koska siten ne on aikoinaan kirjoitettukin? Voiko kirjan sivulta, sanojen väleistä löytyvistä pystysuorista käytävälinjoista päätellä jotakin kirjailijan tyylistä ja arvosta? Onko rikollista kirjoittaa omistamansa kirjan sivuille omia huomioitaan ja kommenttejaan, jos kirja on vanha ja harvinainen klassikko? Milloin lukija jää kirjojensa vangiksi? Kuinka monta kirjaa on liian monta?

”Paperitalo” on täynnä huomioita, jotka jokainen kovasti lukeva tietää, mutta ei kehtaa sanoa ääneen. Esimerkiksi nuo käytävälinjat, eli sanojen väleihin jäävät tyhjät kohdat, jotka parhaimmillaan juoksevat pystysuorasti tai kauniin kaareutuvasti läpi sivun. Itse olen lapsesta asti seurannut niitä. Jos joltakin sivulta löytyy aivan erityisen kaunis ja pitkä käytävälinja, tunnen omituista tyydytystä ja luen sen sivun aina hieman hitaammin. Tai se miten kiihkeästi tutkimme ystäviemme kirjahyllyjä ja asettelemme omia kirjojamme sopiviin asetelmiin. ”Paperitalossa” kerrotaan professorista, joka viivyttelee tahallaan keittiössä, jotta vieraat ehtivät sillä välin ihailla hänen kirjahyllyään. Varmasti moni toimii noin, mutta kukaan ei koskaan kehtaisi sitä myöntää. (Missä määrin muuten tämä blogini on kuin kirjahyllyni, jota esittelen muille? Minkä verran haluuni puhua ja kirjoittaa kirjoista liittyy halua elvistellä lukeneisuudellani? Oi joi... en tiedä, ehkä vähän... auts!)

Itselleni ”Paperitalo” toimi hyvänä varoituksena. Luulen, että minulle olisi terveellistä lukea hieman vähemmän ja vaikka saunoa enemmän. Tai uida. Meditoida. Juhlia? Kirjat eivät maailmasta ja lopu eivätkä kirjahullut. Aina silloin tällöin on kuitenkin hyvä osata lopettaa ja pistää kirjat hetkeksi sivuun. Lähteä ulos. Tänäänkin siellä paistaa aurinko...