Äkkiä alkoi sataa kaatamalla. Mies juoksi liikennevaloissa odottavan naisen viereen, pyysi apua sydäntä särkevällä äänellä, ja nainen otti hänet suuren varjonsa alle.

”Puolen tunnin loma” on nyt luettu, itse asiassa sain sen loppuun vain pari päivää ennen vauvan tuloa maailmaan. Äidin idea oli yllättävän hyvä. Näitä Leena Rantasen novelleja oli helppo lukea yksi päivässä, vaikkapa hampaita pestessä, sillä novellit tai pikemminkin kohtaukset olivat lyhyitä, usein vain sivun mittaisia. Olen kirjoittanut Rantasesta aikaisemmin täällä, mutta tällä kertaa novellikokoelma ei valitettavasti saanut minua puolelleen. Siinä missä ”Vastaantulijoita” oli koskettava, sykähdyttävä ja tärkeä kirja, oli ”Puolen tunnin loma” melkoisen lässy. Rantasen kirjoitustyyli on hyvin samanlainen molemmissa kirjoissa, huomiot pieniä ja koskettavia, mutta samalla hyvin erilaisia. ”Vastaantulijoita” kuvasi suurkaupungin asunnottomia ja syrjäytyneitä kauniilla ja rehellisellä tavalla. ”Puolen tunnin loma” taas on kokoelma kohtaamisia, mahdollisia suhteen alkuja, hetkiä, jolloin kaksi ihmistä (miksi muuten jokaisessa novellissa juuri mies ja nainen?) törmäävät toisiinsa ja näkevät toisensa ensi kertaa. Periaatteessa tekstit on kirjoitettu yhtä kauniisti kuin edellisessäkin kirjassa, mutta nyt ne eivät olekaan koskettavia vaan ennen kaikkea naiiveja ja lässyjä.

Tästä kirjasta tulivat hyvin nopeasti mieleen ne kuuluisat sanat, joilla ”Anna Karenina” alkaa: ”Jokainen onnellinen perhe on onnellinen samalla tavalla, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Eli jotenkin Rantasen tyyli toimi hänen kertoessaan surullisia tarinoita kaupungin syrjäytyneistä, mutta sama tyyli muuttuukin yllättävän nopeasti tylsäksi ja itseään toistavaksi hänen kuvatessaan onnellisia pariskuntia ja näiden ensikohtaamisia.

Tämä pistää tietenkin miettimään kuinka paljon onnellisia tarinoita voi tai kannattaa kirjallisuudessa kertoa. Draama tarvitsee konfliktin ja se näistä Rantasen novelleista selvästikin puuttuu. Suosittelenkin siis jättämään tämän kirjan väliin ja lukemaan ehdottomasti Rantasen edellisen kirjan ”Vastaantulijoita”. ”Kirjeitä jonnekin”-kirjaa olen itse vain selaillut, joten siitä en osaa sanoa meneekö se lässy-kategoriaan vai hieno ja tärkeä-kategoriaan, mutta ainakin se vaikutti mielenkiintoiselta, joten itse toivon ehtiväni senkin jossain vaiheessa lukea.

(Niin ja en sitten yhtään tiedä miksi tämä vuodatus boldaa koko tekstin, ärsyttävää...)