Vuosia sitten, vaikean avoeron keskellä, vietin viikon Jyväskylässä kissan vahtina. Nukuin paljon, itkin valtavasti, silittelin kissaa ja katsoin dvd:ltä kaikki ”Kyllä Jeeves hoitaa”-tuotantokaudet. Näin jälkeenpäin pystyn näkemään tuossa riutumisessani melkolailla cinemaattisuutta. Siitä en ole aivan varma oliko kyseessä vakava tragedia vai sittenkin vain romanttisen komedian alku. Melko pian Jyväskylän itkujeni jälkeen tapasin nimittäin erittäin cinemaattisissa olosuhteissa uuden rakkauden, josta oli lopulta tuleva mieheni ja tyttäreni isä. Tuota viikon mittaista surullista vierailua lukuun ottamatta en tunne Jyväskylää juuri lainkaan, mutta Pasi-Ilmari Jääskeläisen ”Harjukaupungin salakäytävät”-kirja takaa sen, että vielä joskus sinne on päästävä uudelleen. Suosittelen lämpimästi, että Jyväskylän kaupunki valjastaisi Jääskeläisen kirjan matkailunedistämiskampanjansa keulakuvaksi, sen verran hurmaavasti kirjailija kaupunkia kuvaa.

Valittelin aikaisemmin sitä kuinka kirjailijahaastattelut ärsyttävät ja vaikuttavat negatiivisesti lukukokemukseeni. Jostain syystä näin ei kuitenkaan ole useimpien kirjailijablogien kohdalla. Luultavasti siksi, että blogissa kirjailijan kohtaa suoraan ilman välikättä eli toimittajaa. Sitä paitsi harva kirjailija bloggaa samoista ärsyttävistä asioista mistä he haastatteluissa puhuvat. No, totta puhuakseni, on niitä ärsyttäviäkin kirjailijablogeja, mutta usein jätän ne lukematta.

Yksi onnistuneimpia, suoranainen blogisankaritarina on tietenkin Pasi-Ilmari Jääskeläinen. Käsittääkseni jo miehen esikoisromaani ”Lumikko ja yhdeksän muuta” sai näkyvyyttä ja lukijoita ennen kaikkea kirjailijan blogin kautta. Ja tämä uudempi ”Harjukaupungin salakäytävät” on todellakin räjäyttänyt potin. Kirjaa on hehkutettu kirjablogeissa niin paljon, että olen tuntenut itseni melkoisen sivistymättömäksi, kun luin kirjan ”vasta” nyt, kun ilmestymisestä on vierähtänyt jo muutama kuukausi. Jääskeläisen blogi on ollut suosittu ja minunkin mielestäni se oli hauska keino kurkistaa kirjailijan arkeen. Siksi onkin harmillista, että Jääskeläinen on poistanut tai salasanasuojannut kaikki vanhat bloginsa. Jääskeläisellä on ollut vuosien aikana ainakin kolme erilaista blogia, mutta nyt netistä löytyy enää kotisivu, jota ei säännöllisesti päivitetä. Harmi. Toivottavasti viimeistään seuraavan kirjan myötä Jääskeläinenkin palaisi taas bloggaamaan.

 

Teologit ovat eksyksissä, ja papit ja profeetat johtavat meitä harhaan. Jumalan tarkoitus ei löydy laeista, käskyistä ja pyhistä kirjoituksista, vaan klassikkoelokuvista. Avatkaa silmänne ja katsokaa maailmaa niin ymmärrätte, ettei Jumala ole moralisti vaan esteetikko, lopullinen kriitikko, ja elämä on elokuvaa.

 

Ihastuin valtavasti Jääskeläisen edelliseen kirjaan ”Lumikko ja yhdeksän muuta” ja sen vuoksi odotukseni tämän ”Harjukaupungin salakäytävien” kohdalla olivat ehkä vähän liiankin korkealla. En nimittäin aivan varauksetta yhdy muiden kirjabloggaajien hurmioituneisiin kommentteihin. Pidin tästäkin kirjasta kovasti, mutta en aivan yhtä paljon kuin esikoisesta. Silti ”Harjukaupungin salakäytävät” on ehdottomasti lukemisen arvoinen, se on villi ja hurja seikkailu, joka pistää pään pyörälle ja tulee uniinkin. Kuten Jääskeläisen edellinen romaani on tämäkin täynnä viittauksia toisiin kirjoihin ja ennen kaikkea elokuvaklassikoihin.

”Harjukaupungin salakäytävät” kertoo Olli Suomisesta, jokseenkin tylsästä kustantajasta, joka Facebookin kautta törmää lapsuutensa ystäviin, traagisin seurauksin. Ennen kaikkea kirja kertoo kuitenkin toisesta kirjasta, nimittäin Kerttu Karan ”Elokuvallisesta elämänoppaasta”. Kerttu Kara on Ollin nuoruuden rakastettu, nyt juhlittu ja kuuluisa kirjailija, joka on kehittänyt cinemaattisuuden käsitteen. ”Elokuvallisessa elämänoppaassa” neuvotaan kuinka jokainen meistä voi tehdä elämästään hieman cinemaattisemman, nostaa itsensä tylsän arjen yläpuolelle. Kuinka pidellä savuketta oikein, kuinka kulkea mahdollisimman cinemaattisesti läpi kaupungin tai kuinka erota niin, että ero täyttää esteettiset odotukset mahdollisimman hyvin.

Tämä ”Elokuvallinen elämänopas” on kirjan parasta antia. Samalla tavoin kuin ”Lumikko ja yhdeksän muuta”–kirjaa lukiessani ihastuin uskomattomaan ”Otuksela”-kirjasarjaan hurmaannuin tällä kertaa tästä cinemaattisuuden käsitteestä. Ehkä parhaita kirjoja ovatkin aina ne, joita ei koskaan oikeasti kirjoiteta, ne jotka lukija saa kirjoittaa omassa mielessään. Kirjailija Jääskeläinen ainakin näyttää seisovan tällaisen teorian takana ja siksi en maltakaan odottaa kuinka monta uutta kirjaa hänen seuraavaan romaaniinsa mahtaa sisältyä. ”Harjukaupungin salakäytävissä” kohtasimme nimittäin myös muita kuvitteellisia kirjoja, kuten esimerkiksi kirjan ”Ikäänny arvokkaasti”, jossa keski-iän kriisiä potevalle miehelle kerrotaan kuinka välttää kriisin aiheuttamat yleisimmät sudenkuopat kuten hiustyylin tai puolison vaihtaminen sekä lapsille suunnatun sukupuolivalistuskirjan ”Emmi Pupunen – Minulla on pimppi ja sinulla pippeli”.

Näiden ihanien ja kammottavien kuvitteellisten kirjojen lisäksi ”Harjukaupungin salakäytävistä” löytyvät tietenkin salakäytävät! Huimaava ajatus, että tuolla jossain ulkona, ehkä meidänkin pihamme kaukaisessa nurkassa on sisäänkäynti maanalaisiin salakäytäviin. Kokemuksia salakäytävistä olisin toivonut kirjaan vielä paljon enemmänkin. Ne toivat mukaan samaa kauhukirjamaisuutta, jota "Lumikostakin" löytyi. Ja silti en missää vaiheessa ollut täysin vakuuttunut siitä oliko mitään salakäytäviä sittenkään olemassa vai oliko kaikki lasten villiä mielikuvitusleikkiä.

Kaikesta tästä ihanasta huolimatta ”Harjukadun salakäytävät” ei ollut mielestäni aivan yhtä hyvin kuin ”Lumikko ja yhdeksän muuta”-kirja. Ensinnäkään en oikein pitänyt kirjan lopusta, kummastakaan niistä. Kirjasta on nimittäin painettu kaksi eri painosta, rouge ja blanc, joista löytyvät erilaiset loput. Minun kirjani oli rouge, mutta luin jälkeenpäin tuon blancinkin kustantamon nettisivuilta. Molemmista jäi vähän laihu olo. Siksi haluankin vakaasti luottaa Tapio Salomaan Kiiltomadon arvostelussa esittämään ajatukseen, että ehkä jossakin lymyää sittenkin vielä kolmas versio, bleu. Se salainen, kaikista paras ja hienoin loppu kirjalle!

Toinen asia josta en oikein saanut kirjassa otetta oli itse Suomisen Olli. Mies oli niin kovasti kaimaansa tylsempi. Ymmärrän, että tämä oli varmasti tarkoituskin. Päähenkilö oli kuin kuka tahansa. Mies, joka ei ollut lainkaan kotonaan elämässään, ajelehti vain sivullisena mitään tuntematta ja juuri mistään innostumatta. Ja kun mies sitten yllättäen rakastuikin tulisesti ei sekään oikein tuntunut missään. Jotenkin kaikki muut kirjan henkilöt vain olivat huomattavasti kiinnostavampia ja koskettavampia kuin itse päähenkilö. Ja tämä onkin mielestäni kirjan suurin ongelma. Päähenkilö ei kiinnosta, enkä lukijana edes oikein välittänyt mitä hänelle tapahtuu. Sen sijaan ne muut! Kerttu Kara, Anne Blomroos ja jopa Aino Suominen, siinä vasta joukko cinemaattisia naisia!

Tänä iltana aion muuten vihdoin katsoa elokuvan, jota äitini on jo kauan kehunut, tuon cinemaattisuutta hehkuvan ranskalaisen klassikon "Jules ja Jim".