When I was five years old I thought that cats were the most scariest thing in this world. When I turned six I met one grey cat who wanted to be my friend and since then I have just loved cats like a maniac. I'm happy to know that I'm not the only one. Pablo Neruda was one of us, cat-lovers... I wish I had a cat here sitting on my lap while I drink tea and try to survive through these last dark days of november. Maybe I should ask if I could borrow my brother's beautiful black cat once again...


Oda al gato

Los animales fueron 
imperfectos, 
largos de cola, tristes 
de cabeza.
Poco a poco se fueron 
componiendo,
haciéndose paisaje, 
adquiriendo lunares, gracia, vuelo. 
El gato,
sólo el gato 
apareció completo 
y orgulloso:
nació completamente terminado, 
camina solo y sabe lo que quiere.

El hombre quiere ser pescado y pájaro, 
la serpiente quisiera tener alas, 
el perro es un león desorientado, 
el ingeniero quiere ser poeta, 
la mosca estudia para golondrina, 
el poeta trata de imitar la mosca, 
pero el gato
quiere ser sólo gato 
y todo gato es gato 
desde bigote a cola, 
desde presentimiento a rata viva, 
desde la noche hasta sus ojos de oro.

No hay unidad 
como él, 
no tienen 
la luna ni la flor 
tal contextura:
es una sola cosa 
como el sol o el topacio, 
y la elástica línea en su contorno 
firme y sutil es como 
la línea de la proa de una nave. 
Sus ojos amarillos 
dejaron una sola 
ranura
para echar las monedas de la noche.

Oh pequeño 
emperador sin orbe, 
conquistador sin patria, 
mínimo tigre de salón, nupcial 
sultán del cielo 
de las tejas eróticas, 
el viento del amor
en la intemperie 
reclamas 
cuando pasas 
y posas 
cuatro pies delicados 
en el suelo, 
oliendo, 
desconfiando
de todo lo terrestre, 
porque todo
es inmundo
para el inmaculado pie del gato.

Oh fiera independiente 
de la casa, arrogante 
vestigio de la noche, 
perezoso, gimnástico 
y ajeno, 
profundísimo gato, 
policía secreta 
de las habitaciones, 
insignia
de un 
desaparecido terciopelo, 
seguramente no hay 
enigma 
en tu manera, 
tal vez no eres misterio, 
todo el mundo te sabe y perteneces 
al habitante menos misterioso, 
tal vez todos lo creen, 
todos se creen dueños, 
propietarios, tíos 
de gatos, compañeros, 
colegas, 
discípulos o amigos 
de su gato.

Yo no.
Yo no suscribo.
Yo no conozco al gato.
Todo lo sé, la vida y su archipiélago, 
el mar y la ciudad incalculable, 
la botánica, 
el gineceo con sus extravíos, 
el por y el menos de la matemática, 
los embudos volcánicos del mundo, 
la cáscara irreal del cocodrilo, 
la bondad ignorada del bombero, 
el atavismo azul del sacerdote, 
pero no puedo descifrar un gato. 
Mi razón resbaló en su indiferencia, 
sus ojos tienen números de oro.



Ode to the cat

The animals were imperfect,
long-tailed,
unfortunate in their heads.
Little by little they
put themselves together,
making themselves a landscape,
acquiring spots, grace, flight.
The cat,
only the cat
appeared complete and proud:
he was born completely finished,
walking alone and knowing what he wanted.

Man wants to be fish or fowl,
the snake would like to have wings
the dog is a disoriented lion,
the engineer would like to be a poet,
the fly studies to be a swift,
the poet tries to imitate the fly,
but the cat
only wants to be a cat
and any cat is a cat
from his whiskers to his tail,
from his hopeful vision of a rat
to the real thing,
from the night to his golden eyes.

There is no unity
like him,
the moon and the flower
do not have such context:
he is just one thing
like the sun or the topaz,
and the elastic line of his contours
is firm and subtle like
the line of a ship's prow.
His yellow eyes
have just one
groove
to coin the gold of night time.

Oh little
emperor without a sphere of influence
conqueror without a country,
smallest living-room tiger, nuptial
sultan of the sky,
of the erotic roof-tiles,
the wind of love
in the storm
you claim
when you pass
and place
four delicate feet
on the ground,
smelling,
distrusting
all that is terrestrial,
because everything
is too unclean
for the immaculate foot of the cat.

Oh independent wild beast
of the house
arrogant
vestige of the night,
lazy, gymnastic
and alien,
very deep cat,
secret policeman
of bedrooms,
insignia
of a
disappeared velvet,
surely there is no
enigma
in your manner,
perhaps you are not a mystery,
everyone knows of you
and you belong
to the least mysterious inhabitant,
perhaps everyone believes it,
everyone believes himself the owner,
proprietor,
uncle
of a cat,
companion,
colleague,
disciple
or friend
of his cat.

Not me.
I do not subscribe.
I do not know the cat.
I know it all, life and its archipelago,
the sea and the incalculable city,
botany,
the gyneceum and its frenzies,
the plus and the minus of mathematics,
the volcanic frauds of the world,
the unreal shell of the crocodile,
the unknown kindness of the fireman,
the blue atavism of the priest,
but I cannot decipher a cat.
My reason slips on his indifference,
his eyes have golden numbers.

(translated Ken Krabbenhoft)

 

Oodi kissalle

Eläimistä tuli susia,
millä liikaa häntää, millä iso
murheellinen pää.
Vähä vähältä ne alkoivat
sopeutua,
kävivät maisemaan taloksi,
saivat täpliä, somistuivat,
joku lensi.
Kissa,
kissa yksin
ilmaantui valmiina
ja ylpeänä:
se oli heti syntyjään täydellinen,
kulki yksin ja tiesi mitä tahtoi.

Ihminen haluaisi olla kala tai lintu,
käärme saisi mielellään siivet,
koira on pelkkä vikaan mennyt leijona,
insinööri soisi olevansa runoilija,
kärpänen kokee lentää kuin pääskynen,
runoilija yrittää matkia kärpästä,
mutta kissa
haluaa olla vain kissa
ja yhtä kissaa se on
hännästä viiksiin,
harmaasta aavistuksesta elävään hiireen,
yön pimeydestä kultaisiin silmiin.

Ei ole sen veroista
ykseyttä,
ei kuu eikä kukka
ole rakennettu
niin hyvin:
se on niin yksi kappale
kuin aurinko tai topaasi
ja sen joustava ääriviiva
on siro ja luja
kuin laivan keula.
Sen keltaisista silmistä
jää yksi ainut
viiru
johon lentävät yön kolikot.

Oi pikkuinen
keisari ilman keisarikuntaa,
isänmaaton valloittaja,
salongin pieni tiikeri,
eroottisten taivaskattojen
lemmensulttaani,
sinä komennat
myrskyssä
rakkauden tuulta
kun liikut
ja painat
maata vasten
neljä herkkää jalkaa,
nuuhkit,
epäilet kaikkea
mitä maa kantaa päällään,
sillä kaikki
on saastaista
kissan tahrattomalle käpälälle.

Oi huoneiston joutilas
peto, yön röyhkeä
käpälänjälki,
laiska, jäntevä
ja etäinen,
syöverinsyvä kolli,
asumusten
salainen poliisi,
jonkin
kadonneen sametin
tunnusmerkki,
varmaankaan
et ole lajina
arvoitus,
kaiketi et ole mysteerio,
kaikki sinut tuntevat; kuulut
ihan tavallisimpaan talonväkeen,
kaiketi kaikki luulevat niin,
kaikki luulevat olevansa
kissansa isäntiä,
omistajia, kissan
enoja, kavereita,
virkaveljiä,
oppilaita tai ystäviä.

Minä en.
Minä luulen toisin.
Minä en tunne kissaa.
Minulle on tuttua monenmoinen, elämä
ja sen arkipelaagi,
meri ja kaupungin laskemattomuus,
kasvitiede,
naiset ja niiden kummat salat,
matematiikan kertotaulut ja miinukset,
maan vulkaaniset suppilot,
palokuntalaisten palkitsematon hyvyys,
pappien sinertävä atavismi,
mutta kissasta minä en saa selvää.
Minun järkeni liukastuu sen välinpitämättömyyteen,
sen silmissä on kultaiset numerot.

(suom. Pentti Saaritsa)