Mielestäni minä rakastan sinua epätäydellisellä ja aika itsekkäällä tavallani. Ja joskus uskon, että sinä rakastat minua rettelöivällä, tunnekuohuisella tavallasi. Uskon aivan yksinkertaisesti, että me rakastamme toisiamme. Maallisella ja epätäydellisellä tavalla. (Suom. Risto Hannula)

Näin Ingmar Bergmanin näytelmän ”Kohtauksia eräästä avioliitosta” (”Scener ur ett äktenskap”) ensimmäisen kerran teatterissa kauan sitten teini-ikäisenä, jolloin itselläni ei tienkään ollut vielä minkäänlaista kokemusta parisuhteesta. Seuraavan kerran katsoin Bergmanin itsensä ohjaaman tv-sarjan suunnilleen niihin aikoihin jolloin tein eroa kymmenen vuotta kestäneestä avoliitostani. Nyt kun vihdoin luin itse kirjan olen taas elämässäni rakastuneessa söpöilyvaiheessa. Vaikka elämäntilanteeni ovat vaihdelleet ja vuodet tuoneet mukanaan jopa pienen hitusen viisautta, olen joka kerta näytelmään törmätessäni ollut yhtä hämmentynyt Bergmanin viisaudesta ja tarkkanäköisyydestä.

Miksi juuri sinä ja minä voisimme välttyä nöyryytyksiltä ja katastrofeilta?

Tarina on niin kovin surullinen ja niin tosi. Miksi juuri me selviytyisimme? Miksi juuri tämä parisuhde onnistuisi? Miksi juuri me jaksaisimme ja pystyisimme pysymään toisillemme rehellisinä? Bergman ei anna vastauksia, mutta kuvaa mielestäni hienosti ja lempeydellä ihmisen rimpuilua ja typeryyttä.

Täällä lisää keskustelua kirjasta.