Ihminen elää kuin maan mato, mutta kirjoittaa kuin jumalat. (suom. Outi Hassi)

 

Imre Kertészin ”Lopetus” on vain 120-sivuinen pieni kirja, mutta noihin sivuihin mahtuu huikea määrä tietoa, tunnetta, ajatuksia ja filosofointia. Kirjan suljettua jää mielikuva, että sivuja olisi ollut ainakin viisinkertainen määrä. Kirja on suorastaan läkähdyttävä! Ja ehdottomasti lukemisen (ja sen Nobelinkin) arvoinen.

 

B. on aikoinaan Auschwitzissa syntynyt ja sieltä selviytynyt unkarilainen kirjailija, joka 1990-luvun alussa,  kommunistisen diktatuurin kaatuessa tekee itsemurhan. Miksi? Tätä jäävät miettimään hänen ystävänsä, rakastettunsa ja erityisesti kustannustoimittajansa Keserü, joka pakonomaisella vimmalla etsii kirjailijan viimeistä kadonnutta romaania, joka selittäisi itsemurhan. ”Siitä voin saada selville pitääkö minunkin seurata hänen esimerkkiään vai voinko valita toisenkin tien.”

Imre Kertész on itse Auschwitzista selvinnyt juutalainen ja on käsitellyt keskitysleirejä muussakin tuotannossaan. Ilmeisesti varsinkin ”Kohtalottomuus”, (josta on tehty elokuvakin,) on ollut hänen pääteoksiaan. Tämä ”Lopetus” kuuluu kuulemma samaan romaanisarjaan. Ja kirja oli kyllä sen verran vaikuttava, että ehdottomasti luen nuo sarjan muutkin osat!

 

Se oli hirveä hetki, sillä silloin tajusin, että B. oli elänyt tuon tarinan kanssa elämänsä loppuun saakka, ja luulen myös ymmärtäneeni, mitä sen kanssa eläminen merkitsi. Tuossa huoneessa, johon tunsin tiivistyneen maailman kaiken välinpitämättömyyden, ymmärsin, että kaikki tarinat olivat lopussa, että meidän kaikkien tarinat olivat mahdottomia kertoa, ja että yksin hän, B., oli vetänyt siitä johtopäätöksensä, omalla tavallaan, niin kuin hänellä aina oli tapana, toisin sanoen radikaalisti.

 

Luulen, että pieni kirja tuntuu niin paksulta ja syvältä, koska se asettuu omaan historialliseen paikkaansa. Kirjassa ei kuvata Auschwitzin tapahtumia, niitä ei tarvitse kerrata, koska ne on jo kerrottu toisissa kirjoissa. Kirjassa ei myöskään tarkastella syvällisemmin Unkarin lähihistoriaa, mutta sitä sivutaan ja puhuttaessa sensuurista ja poliittisista vangeista liitetään tarina myös samaan jatkumoon muiden poliittisista vangeista kertovien kirjojen kanssa. Kirjasta nousee mieleen useita muita tarinoita, esimerkiksi Jorge Semprunin ”Kirjoittaminen tai elämä”, jossa keskitysleiristä vapautunut kirjailija vuosikausia yrittää kuvata kokemaansa, mutta tulee lopulta siihen tulokseen, että voidakseen elää on hänen luovuttava lopullisesti pyrkimyksestään kirjoittaa mitään Auschwitziin liittyvää. Kun vuosien kuluessa on nähnyt niin monta elokuvaa ja lukenut niin monta kirjaa keskitysleirien todellisuudesta tuntuukin erityisen kiinnostavalta lukea siitä mitä tapahtui tuon kaiken jälkeen. Miten keskitysleirin jälkeen voi enää elää vai voiko mitenkään?

 

Olin niin typerä, että kehotin häntä kirjoittamaan siitä.

”Et tiedä mistä puhut”, hän vastasi.

Luultavasti en tiennytkään.

”Se on hyvä näin”, hän sanoi. ”Muodottomana ja verisenä kuin istukka. Mutta jos kirjoitan sen, se muuttuu tarinaksi. Miten sinä, vaatelias kirjallisuustoimittaja, arvioisit tällaisen tarinan?”

Olin vaiti.

”No”, hän usutti, ”kakista ulos.”

”En tiedä”, sanoin.

”Totta kai tiedät”, hän kivahti. "Kuvittelehan nyt: tarjoan sinulle käsikirjoitusta, jonka tarina sijoittuu Auschwitziin. Hyvien ihmisten avustuksella syntyy lapsi. Kapot laskevat keppinsä ja ruoskansa ja nostavat parkuvan pienokaisen liikuttuneina käsivarsilleen. SS-kersantille kohoavat kyyneleet silmiin.”

”No jos sen tuolla tavalla esittää, niin se on tietysti…”

”Niin?” hän tivasi, ”tietysti mitä?”

”No… kitschiä”, sanoin. ”Mutta voihan sen kirjoittaa toisellakin tavalla”, kiirehdin lisäämään.

”Ei voi. Kitschiä mikä kitschiä.”

”Mutta sehän on oikeasti tapahtunut”, protestoin.

 

Hurjaa, että totuus voi todellakin olla liian liikuttavaa, liian kitschiä kirjoitettavaksi. Samoin käy kirjan toiselle hahmolle, joka menee vierailulle keskitysleiriin, ymmärtääkseen vanhempiensa ja ystäviensä historiaa. Siellä turistien tungeksiessa ja töniessä toisiaan mietitään vain sitä minne pitäisi vielä päästä, mikä keskitysleiri on ”rankin”.

Kirjassa käsitellään monia teemoja ja se on myös kirjoitettu useilla eri tyyleillä. Toisinaan kertoja on minä-kertoja, toisinaan puhutaan ”hänestä”, paikoitellen kertomus esitetään näytelmäkäsikirjoituksen muodossa tai jopa vapaassa runomitassa. Silti lukeminen ei ole hankalaa tai monimutkaista. Pieni ohut kirja, joka on samalla niin iso, niin syvä.