Seuraava runo on melko raaka. Se on raaka siksi, että luen sitä jätetyn näkökulmasta. On rankkaa myöntää olevansa jollekin mätänevä pikkulintu. Mutta niinhän se menee. Ja toisaalta, on lohdullista tietää, että kaiken surun ja vihan ja pettymyksen alla minunkin luuni ovat pienet ja valkeat.

 

Neuvoja hylätylle rakastajalle (Adivice to a Discarded Lover)

 

Ajattele: jos olet löytänyt kuolleen linnun

etkä vain kuollutta, et vain pudonnutta,

vaan linnun täynnä toukkia: miltä sinusta tuntuu-

säälitkö sitä enemmän kuin inhoat?

 

Sääli on kuoleman hetkeä

ja sen jälkeisiä tunteja varten.

Sääli häviää, kun mätäneminen alkaa, kun lemu nousee

ja kiemurtelevat ja ahmivat raadonsyöjät ilmaantuvat.

 

Kuitenkin, kun palaat myöhemmin, näet

puhtaitten luitten muodot, muutaman höyhenen,

kerran eläneen kylmät, tunteettomat jäljet.

Ei mitään, mikä saisi sinut värähtämään.

 

Tämä lienee selvää. Saatat

pitää kuollutta suhdettamme kuvailevaa

analogiaa kovin julmana ja

epämielyttävänä vertauskuvana.

 

Se ei ole sattumanvarainen. Sinussa

näen toukat ihon alla.

Sinua ahmii itsesääli,

kiemurtelet paatoksessa, jota ei voi rakastaa.

 

Jos koskettaisin sinua, tuntisin

sormieni ihoa vasten paksun, kostean toukanihon.

Älä pyydä minulta nyt armeliaisuutta;

pysy poissa kunnes luusi puhdistuvat.

 

Fleur Adcock (suom. Risto Ahti)