Lukaisin tuossa sairastaessani Liza Marklundin "Nobelin testamentin". Se ehti loppua paljon ennen kuin tulin terveeksi. Nyt pitää nopeasti saada hyppysiin se viimeisin Marklund. Kuten olen jo maininnut luen dekkareita melko vähän, mutta muutama rakas on ja niistä Annika Bengtzon on ehdottomasti yksi. Sillä menee aina niin huonostikin, että sairaanakaan ei tarvitse sääliä itseään, kun voi sääliä sitä rukkaa, jolle miljoonatkaan ei tuo onnea. Ja koko ajan se meinaa kuolla. Minä vain silloin tällöin.