Sikke ilmaantui kuvioihin, kun erosta oli kulunut puoli vuotta. Ilmaantui ja pinttyi kiinni kuin tahra. Pyöräytti minulle kaksi velipuoltakin tuosta vain. Sen biologinen kello tikitti kuin aikapommin, kun se tapasi isän. Ne löysivät toisensa netin kautta. Netin pitäisi olla kielletty yli 25-vuotiailta. Aikuiset ovat niin vastuuttomia. ("Goa, Ganesha ja minä")

 

Ihastuin viime syksynä Terhi Rannelan tyyliin, kun voitin Saran arvonnassa kirjan "Amsterdam, Anne F. ja minä". Kirjoitin kirjasta aikoinaan täällä. Viime kesänä lukaisin sitten myös sen kaksi jatko-osaa "Goa, Ganesha ja minä" sekä "Jäämeri, jäähyväiset ja minä" ja tykkäsin niistäkin molemmista niin kovin, että olen päättänyt etsiä käsiini Rannelan muutkin nuortenkirjat.

Sarjan ensimmäisessä kirjassa kertojana esiintyy Kerttu, joka matkustaa äitinsä kanssa Amsterdamiin. Kertun tyttöystävä Mira on mukana lähinnä Kertun ajatuksissa ja tekstiviesteissä. Seuraavassa Goa-kirjassa päähenkilö on Mira, mutta koska matkalla ovat molemmat tytöt, pääsee Kerttukin ääneen. Viimeisessä Jäämeri-kirjassa taas kertoja on Miran paras ystävä Ilari, mutta myös molemmat tytöt ovat mukana matkalla ja tarinassa. Eli sarjan jokaisessa kirjassa on eri kertoja ja samalla jokaisessa kirjassa tulee matkalle mukaan aina vain lisää väkeä. 

Melkein harmittelen sitä, ettei näitä kirjoja ollut olemassa omassa nuoruudessani, olisin nimittäin varmasti tykännyt näistä teininä. Toisaalta kirjojen nuorten elämä on niin kaukana omasta nuoruudestani, että lukeminen saa pakostakin miettimään syntyjä syviä: Minkälainen nuori minä olisin, jos eläisin nuoruuttani nyt 2010-luvulla?

Olin kauan sitten yläasteella vihreätukkainen eläinaktivisti. Luin paljon, harrastin tanssia ja teatteria ja olin monella tapaa paljon kovanahkaisempi kuin nykyisin. Teknologian suhteen olin äärimmäisen vastahankainen. Avasin ensimmäisen sähköpostinikin vasta parikymppisenä, kun olin jo opiskellut kokonaisen vuoden yliopistossa! (Miten ihmeessä selvisinkin sen ensimmäisen vuoden ilman sähköpostia, ei aavistustakaan…?) Ensimmäisen ikioman tietokoneenikin ostin muuten vasta tämän blogin aloituksen aikoihin, viitisen vuotta sitten, huh! Mutta, jos olisin nyt teini, olisi minulla varmasti jo vähintäänkin oma kone ja Iphone. Kuinka erilaiselta nuoruus näyttäisikään internetin kautta... Eikä minun nuoruudessani ollut edes tositeeveetä! Sitä paitsi opin vasta näistä Rannelan kirjoista mitä J-rock tarkoittaa. (Olinkin jo sitä vähän mietiskellyt. Minussa sana herätti vain mielikuvan jonkinlaisesta Jyväskylässsä järjestettävästä rockfestivaalista, tyyliin Provinssirock…)

Olisin tänä päivänä olisin luultavasti totaalisen epäonnistunut teini. En tajua kuinka ne nykyaikana osaavat olla teinejä, sillä (senkin uhalla, että kuulostan eläkeläiseltä,) maailma ON nykyisin paljon monimutkaisempi kuin 90-luvun alussa. En tiedä, ehkä nuoretkin vaan ovat tosi paljon fiksumpia kuin ennen. No, ainakin nämä Terhi Rannelan kirjan teinit ovat. Ihanaa väkeä!

 

Elämä on loppupeleissä tosi sarkastinen kaveri. Se on se luokan takapulpetin tyttö tai poika, jolla on omituinen hymy. Se tietää jotakin, mitä kukaan muu ei tiedä, mutta ei toivoakaan, että se paljastaisi salaisuuksiaan. Sen kanssa voi tulla toineen ja jopa ystävystyäkin, mutta se ei koskaan päästä ketään lähelleen. Juuri kun siitä alkaa pitää ja siihen uskaltaa luottaa, se pistää välit poikki ja sanoo: ähäkutti, menitpä halpaan! Älä ole liian sinisilmäinen. ("Jäämeri, jäähyväiset ja minä")