Te olette niin iloinen, te omistatte kevyen ilon. Sikäli kuin voin ymmärtää täällä ei ole ketään josta ette pitäisi, koska on helpompaa pitää. Olen tarkastellut teitä; te lennähdätte yli sen sijaan että kiipeäisitte, porautuisitte läpi - tai odottaisitte.

En toivo teille mitään pahaa, päinvastoin, uskokaa että olen vilpitön - mutta minun täytyy saada ilmoittaa että eri syistä jotka koskevat vain minua, tunnen että minun on pakko lopettaa tuttavuutemme.

Syvästi kunnioittaen, Robert

 

Katkaisin "aloitan-aina-uuden-kirjan" -kierteeni ja aloitinkin vanhan. Ja luin sen loppuun.

Ystäväni toi minulle Tove Janssonin "Seuraleikin" (suom. Eila Pennanen") ja koska olen se jo kertaalleen vuosia sitten lukenut (ja koska se on täynnä ihania ja melko lyhyitä novelleja) uskaltauduin lukemaan sen loppuun asti. Osittain tässä auttoi vesisade, koska sen ansiosta matkustin töihin raitiovaunulla enkä jalan. Siinä ratikkamatkan aikana ehtii juuri ja juuri lukea sen kymmenen minuuttia. Ja vaunua odottaessa vielä viitisen minuuttia lisää.

Kirja on tietenkin ihana. En edes jaksa analysoida mikä näissä Janssonin novelleissa on niin viehättävää. Kenties yksinkertaisesti se, että ne ovat kaikki niin ajasta ja paikasta irrallaan. Tarinoissa kuvataan ulkopuolista maailmaa loppujen lopuksi vain hyvin vähän. Novellit saattavat ajoittua yhtä hyvin niin 1930- kuin 2000-luvullekin. Tarinat saattavat tapahtua Suomessa, Pariisissa tai Japanissa. Päähenkilöiden ulkonäköäkään ei erityisesti kuvailla, hyvä jos nimi joskus mainitaan. Epäoleellisuudet jätetään huoletta sivuun. On vain ihminen. Ja kohtaaminen toisen ihmisen kanssa.

Tällainen kirjallisuus ei todellakaan vanhene. Kirja kertoo niin hienovireisesti ihmisyydestä, kuvaa lyhyillä novelleilla jotakin sellaista mistä me kaikki tunnistamme itsemme, jonkinlaista perusihmisyyttä.

Tästä on hyvä jatkaa. Pitäkää peukkuja, että saisin jonkun toisenkin kirjan vielä loppuun asti. En taida kuitenkaan ihan vielä tarttua siihen yli 800 sivuiseen Waltari-elämäkertaan.

 

Olen ajatellut että kun saan tyttären opetan hänet viheltämään. Siitä voi olla käytännöllistä hyötyä kun me vihellämme toisillemme jos esimerkiksi eksymme metsässä. Jos hän ei vastaa tiedän että hän tahtoo olla rauhassa.