Mutta muuten – mistä kunnon ihminen puhuu mieluiten?

Vastaus: itsestään.

No, minäkin ryhdyn puhumaan itsestäni.

-F.M. Dostojevski ”Kellariloukko”

 

Tällä lainauksella Timo Hännikäinen aloittaa esseekokoelmansa ”Ilman”. Lainaus on erittäin sopiva, sillä juuri itsestään Hännikäinen kirjassa puhuu. Kirjan voima ja sen heikkoudet syntyvät molemmat juuri tästä intiimiydestä ja henkilökohtaisuudesta. Hei aluksi on sanottava, että hyvin harvoin saa lukea jotakin näin intiimiä, näin paljasta ja näin rohkeaa. Kirja tuntuu alastomuudessaan hämmentävältä ja erittäin piristävältä. Kuinka hienosti ja rohkeasti kirjailija laittaakaan itsensä likoon! Kuinka moni muu uskaltaisi kertoa omasta seksuaalisuudestaan näin avoimesti? Kuka täällä uskaltaa levittää haavansa, surunsa ja pettymyksensä näin avoimesti esille? En voi muuta kuin nostaa miehelle hattua. Tämä on rohkea ja juuri rohkeutensa vuoksi tärkeä kirja! Koskettava, herättelevä ja surullinen.

Samalla tuo kirjan lävistävä henkilökohtaisuus on kuitenkin myös sen suurin heikkous. Hännikäinen haluaa ja yrittää sanoa seksuaalisuudesta myös jotakin yleispätevää, mutta ainakin minun on hyvin vaikea löytää tekstistä itseäni. Läpi kirjan tekee mieleni väittää vastaan ja jos ei Hännikäinen olisi kirjansa alkuun kirjoittanut muutamaa varoituksen sanoo olisi kirjan lukeminen ollut lähestulkoon mahdotonta:

 

Tämä kirja ei myöskään ole objektiivinen tai tasapuolinen. Se on puolueellinen, kärjistävä, riidanhaluinen ja loukkaava. Puolueellinen se on jo siksi, että käsittelen aihettani miehen näkökulmasta, silloinkin kun en sitä suoraan ilmaise. (…) Tämäkin teos on saanut alkunsa murheesta, häpeästä ja vihasta. En usko, että se vähentää lukijoiden murhetta, häpeää ja vihaa sen enempää kuin omianikaan. Jonkinlaista lohtua kirjallisuudesta voi kuitenkin löytää.

 

Kun lähtökohdat ovat alusta asti näin selvät on kirja lukeminen helpompaa. Hännikäinen tietää itse olevansa kärjistävä ja loukkaava, joten minun ei tarvitse provosoitua niin kovin.

Mistä kirja sitten kertoo? Timo Hännikäisen ”Ilman” on esseekokoelma, joka käsittelee seksuaalista syrjäytymistä. Miltä tuntuu elää vuosikausia, ehkä jopa vuosikymmeniä, ilman seksiä, hellyyttä ja parisuhdetta? Hännikäinen kuvailee häkellyttävän rohkeasti sitä kuinka monilla tavoilla pakkoselibaatti vaikuttaa miehen mielialaan, itsetuntoon ja koko elämään.

 

Vuosia jatkunut seksin puute ilmenee ahdistuksena, joka ajoittain muuttuu kouristavaksi tunteeksi rinnan  ja vatsan alueella. Tämä johtaa koko ruumiin jännittyneisyyteen. Usein ryhti painuu kävellessä pakonomaisesti kumaraan.

 

Vaikeammin myönnettävä seuraus on paljas ja raaka naisviha. (…) Mitä kauemmin elää pakkoselibaatissa, sitä enemmän poliittisen korrektiuden luoma sisäinen sensuuri rakoilee. Lopulta se vuotaa kuin seula, ja päivittäin huomaa vatvovansa toinen toistaan murhaavampia mietteitä naissukupuolesta. Jokainen nainen alkaa tuntua pikkusieluiselta, kierolta ja älyllisesti alamittaiselta.

 

Suurimmaksi osaksi seksittömänä opiskeluaikanani mietin, miksi naisia yleensä päästetään yliopistoon? Kuinka yksikään noista olennoista voisi ymmärtää mitään olennaista filosofiasta, kirjallisuudesta, historiasta, teologiasta tai luonnontieteistä?

 

Tiedän saavuttaneeni selibaattiahdistuksen syvimmän syöverin, kun alan tietoisesti miettiä keinoja naisten ärsyttämiseksi, suututtamiseksi ja loukkaamiseksi. Toisinaan se on yllättävän helppoa. Ylenkatsetta ja jäätävää kyynisyyttä viljelemällä olen monesti onnistunut antamaan itsestäni kammottavan miehen vaikutelman. (…) Kaikki tällainen groteski käytös kumpuaa tietenkin epätoivosta.

 

Luin kirjan jo joulukuun alussa ja siitä lähtein olen pohtinut kuinka käsittelisin kirjaani täällä blogissani. Minussa ei ole Hännikäisen rohkeutta eikä epätoivoa kuvailla seksuaalista historiaani yksityiskohtaisesti ja avoimesti tuntemattomille ihmisille. Silti tuntuu, että olen kirjailijalle jotakin velkaa. Koska hän ruotii itseään näinkin tarkkanäköisesti ja julmasti on kai minunkin annettava itsestäni jotain. Ehkä minun vaikeuteni hyväksyä kirjan poleemisia heittoja johtuukin juuri siitä että seksielämäni on ollut niin kovin erilaista kuin Hännikäisen.

En ollut koskaan se luokan suosituin tai kaunein. Tiedän toki miltä tuntuu olla epävarma, ahdistunut ja häpeissään. Mutta totta on myös se, että olen elänyt melkein koko aikuiselämäni parisuhteessa ja pisin yhtäjaksoinen selibaatti omalla kohdallani on ollut kokonaiset neljä kuukautta. Muistan myös hyvin, että jopa nuo neljä kuukautta olivat vaikeita. Pitkästä parisuhteesta erottuani olin hetken ajan aivan varma, etten enää koskaan elämässäni saa miestä sänkyyni ja muistan kuinka hierojalla käydessäni aloin melkein nyyhkyttää, koska olin varma, ettei kukaan muu enää koskaan koskisi minuun. (Hännikäinen muuten kuvailee hyvin samanlaista kokemusta hellän naishammaslääkärin huomassa.) Hännikäisen kirjan tärkein anti itselleni olikin ehkä havahtuminen siihen kuinka onnekas olenkaan, kun voin ottaa onnellisen seksielämäni enemmän tai vähemmän itsestäänselvyytenä.

Toinen voimakas oivallus, joka kirjaa lukiessa tuli oli sen ymmärtäminen, että maailmassa on oikeasti typeriä ja ilkeitä ihmisiä! Monessa kohtaa tuhahtelin, että eiköhän tässä nyt liioitella, en minä ainakaan tuollaisia ihmisiä tunne. Lopulta jouduin kuitenkin hyväksymään sen, että joku jossain tuntee.

Minulla on koko elämäni ajan ollut hyvin voimakas itsesuojeluvaisto. Siitä lähtien kun pääsin pois peruskoulusta olen erittäin aktiivisesti hakeutunut hyvien, aitojen ja kilttien ihmisten seuraan. Minä yksinkertaisesti kieltäydyn viettämästä aikaa typerysten ja ilkiöiden kanssa. Toisinaan tämä itsesuojeluni menee jo liiallisuuksiin ja sitä voisi hyvinkin kutsua todellisuuspaoksi. Kun George W. Bush aikoinaan valittiin USA:n presidentiksi lopetin pitkäksi aikaa lehtien ulkomaasivujen lukemisen. En vain halunnut aloittaa aamuani raivostumalla. Hyvin samaan tapaan toimin ihmisten kanssa. Kun tapaan ihmisiä, jotka lähettävät ympäristöönsä viisaita ja miellyttäviä viestejä hakeudun aktiivisesti heidän seuraansa. Kun taas tapaan ihmisiä joista en ollenkaan pidä teen kaikkeni, jotta voisin viettää mahdollisimman vähän aikaa heidän seurassaan. Olen lähtenyt tylysti pois juhlista, baaripöydistä, harrastuksista, netin keskusteluryhmistä ja työpaikoista, koska en vain jaksa ylimielisten ja ilkeiden ihmisten seuraa. Vaihdoin aikoinaan yliopistolla jopa pääainetta osittain siitä syystä, että laitoksen ilmapiiri oli niin tulehtunut ja myrkyllinen.

Jonkun mielestä tämä on pelkuruutta ja pakoilua. Minun mielestäni kyse on siitä, että minä haluan itse rakentaa oman todellisuuteni. Jos televisiosta tulee ohjelma, jossa typerät ihmiset ilkeilevät toisilleen käännän kanavaa puhtaan raivon vallassa. Turha yrittääkään tulla minun kotiini! Minä valitsen itse ketkä pääsevät lähelleni ja jos päämääränäsi on vain nyrpistellä ja haastaa riitaa saat tehdä sen jossakin muualla. Jos tänne blogiini eksyisi häirikkö, joka viikko toisensa jälkeen vain ilkeilisi en minä epäröisi sulkea häntä ulos. En lainkaan usko siihen, että kaikkien kanssa kannattaa jäädä keskustelemaan. Elämä on lyhyt ja minä käytän mieluiten aikani niiden seurassa joilta koen saavani jotakin aitoa ja rehellistä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin elää pelkkien positiivisten ja iloisten ihmisten ympäröimänä, ei missään nimessä! Tykkään kovasti monista pessimistisistä ja negatiivisista valittajista. Mutta teeskentelyä, ylimielisyyttä, jatkuvaa pätemistä ja turhanpäiväistä ilkeilyä en jaksa enkä suostu elämääni ottamaan.

Hännikäisen kirjaa lukiessa tuntuu, että kirjailija sen sijaan hakeutuu tai päätyy juuri niiden masentavien tärkeilijöiden ja typerysten seuraan. Mistä ihmeestä hän oikein löytääkin kaikki nuo hölmöt, jotka saavat hänet muodostamaan negatiivisen ihmiskuvansa? Hännikäinen kertoo kirjassa paljon esimerkkejä baarissa tapaamistaan ihmisistä. Siihen tekee mieli naurahtaa. Kuka meistä nyt on baarissa parhaimmillaan? Siellähän sitä juuri pädetään ja kilpaillaan, ollaan epävarmoja ja kyynisiä. Niitä lempeitä ja viisaita naisia kannattaisi ehkä kuitenkin etsiä jostain muualta. Lisäksi Hännikäinen löytää esimerkkejä ihmisten (=naisten) ilkeydestä internetistä ja lukiomuistoistaan. No, toivon todellakin, että ihmisen tunne-elämä ja parisuhteet kehittyvät vielä reippaasti lukioaikojen jälkeen ja internet taas on sellainen mikämikämaa, että senkään perusteella en vetäisi liikaa johtopäätöksiä siitä millaisia ihmiset ovat.

Jossain vaiheessa kirjaa alan kuitenkin tuntea itseni omituiseksi. Ehkä se onkin Hännikäinen, joka elää todellisuudessa ja minä itse olen se luonnonoikku. Näin Hännikäinen kuvailee baarien käyttäytymiskoodistoa:

 

Yleensä tällaiset käyttäytymiskaavat ovat ääneen lausumattomia sääntöjä, joita noudatetaan automaattisesti. (…) Joskus on maksettava selvää rahaakin, koska naisille on tapana tarjota juotavaa, ja jos onnistuu pääsemään yökylään, kirjoittamattoman lain mukaan mies maksaa taksin.

 

Höh, minä olen ainakin ollut treffeillä, joilla minä olen ostanut miehelle oluen. Sitä paitsi olen joskus maksanut sen taksinkin, jotta saisin havittelevani miehen kotiini. Mutta minäpä olenkin sellainen Hännisen vihaama feministi.

Yksi kirjan teemoista on nimittäin feministien haukkuminen. Tässä kirja on mielestäni heikoimmillaan, sillä mitään kovin hyviä perusteluja feministien vihaamiselle Hännikäinen ei esitä. Lähinnä kyse on siitä, että naiset ovat Hännikäisen mielestä ilkeitä. Tässä kohdassa lukija kuitenkin muistaa kuinka kirjailija itse esipuheessaan kertoo, että naisviha on syntynyt selibaatin sivutuotteena, joten ehkä sitä ei tarvitse sen kummemmin perustellakaan. Hännikäisen viha feministejä kohtaan luultavasti laantuisi, jos hän pääsisi joskus sänkyyn sellaisen kanssa. (Toisaalta Hännikäinen myös monella tapaa idealisoi naisia ja osa ongelmaa voikin olla se, että hänen on vaikea myöntää myös naisten olevan ”vain” ihmisiä.)

Mitä Hännikäisen kaltaisen miehen sitten kannattaisi tehdä? Miksi ihmeessä joku jää ilman seksiä ja toinen ei? Kävin itse aikoinaan lukiota yhdessä Timo Hännikäisen kanssa. Muistan, että hän oli kommunisti ja suuri Linkolan ihailija, ehkä hieman liian kiihkeä, mutta samalla jotenkin sympaattinen poika. Luulen, että olin jossain vaiheessa häneen jopa lievästi ihastunut. (Olin näet hetken ajan ihastunut jokaiseen koulumme poikaan vuorollaan.) Kun ensimmäisen kerran kuulin tästä Hännikäisen ”Ilman”-kirjasta oli ensireaktioni hämmästys. Minä kun olin kuvitellut, että runoilijalla olisi kovastikin vientiä naisten seurassa.

Kirjaa lukiessa käy kuitenkin selväksi mikä Hännikäisellä mättää. Hän sanoo itse suoraan, että on sosiaalisesti kömpelö. Toisinaan hän on saanut jälkikäteen kuulla, että nainen on yrittänyt häntä iskeä, mutta kirjailija ei ole tätä ajoissa tajunnut. Tai sitten hänestä on hermostuksissaan tullut aggressiivinen ja ilkeä, vaikka tarkoitus olisi ollut vietellä. Tässä vaiheessa kirja muuttuu hieman huvittavaksi. Hännikäinen muistuttaa jollain tapaa laiskaa koululaista, joka käyttää valtavasti energiaa keksiessään erilaisia keinoja pakoilla koulutöitä. Hännikäinen alkaa nimittäin käydä kirjassaan läpi seksuaalisten valtasuhteiden historiaa lähtien antiikin ajoista. Sen sijaa, että kirjailija keskittyisi hetkeksi petraamaan omia sosiaalisia taitojaan käyttää hän valtavasti energiaa ja sivuja sellaisen yhteiskunnan hahmottamiseen, jossa hänen kaltaisensa sosiaalisesti epävarma mies voisi saada seksiä ilman, että hänen itsensä tarvitsisi muuttua. Hännikäinen kun paljon mieluummin muuttaisi yhteiskuntaa kuin itseään. No, kukapa meistä ei?

Sosiaaliset taidot Hännikäinen näkee ennen kaikkea pelinä ja teeskentelynä. Hän kuvailee oppikirjoja, joissa neuvotaan kuinka tulla ”pelimieheksi” ja opetetaan kädestä pitäen kuinka kaataa naisia. Ratkaiseva asenne näyttää olevan ”rentous”, joka jokaisen naistenmieheksi halajavan tulisi oppia. Tällaiseen teeskentelyyn Hännikäinen ei halua lähteä mukaan, mikä onkin mielestäni aivan ymmärrettävää. Minä uskon silti vakaasti, että sosiaaliset taidot voivat olla muutakin kuin vain peliä, jossa joku voittaa ja toinen häviää.

Tässä tuleekin radikaali ideani, jota jokaisen ujon, jännittyneen tai sosiaalisesti kömpelön miehen kannattaa miettiä: naisetkin ovat vain ihmisiä. Valtaosa minun tuntemistani naisista on enemmän tai vähemmän epävarmoja, neuroottisia, hämillään tai peloissaan. Naisetkin, jopa ja erityisesti, ne baarissa istuvat, pelkäävät, että heitä loukataan. He pelkäävät, että heidän rintansa ovat liian pienet, reidet liian isot, jutut liian tylsiä tai orgasmit vääränlaisia. Vaikka Hännikäisen voi olla sitä vaikea uskoa, myös monet näistä naisista on torjuttu useaan kertaan. Voi olla, että heidän seksuaalisuudestaan on tehty pilaa. Voi olla, että miehet ovat satuttaneet heitä sekä henkisesti että fyysisesti. Ja aivan niin kuin Hännikäisenkin kohdalla tämä kaikki voi synnyttää myös naisissa vihaa, katkeruutta ja aggressiivisuutta.

Eivät naiset halua rentoa pelimiestä, vaan aidon rehellisen ihmisen, joka kohtelee heitä hyvin. Ujot ihmiset vaikuttavat usein tylyiltä ja ilkeiltä. Tunnen itse lähipiirissäni ihmisiä, sekä naisia että miehiä, joiden pitkään luulin inhoavan itseäni, kunnes lopulta kävi ilmi, että kyse olikin vain ujoudesta. Ei ujoudessa sinänsä ole mitään vikaa, mutta jos se ilmenee tylyytenä ja vihamielisyytenä niin eihän voi olettaa, että toinen automaattisesti oivaltaisi tämän.

Erilaisten iskemisoppaiden ja pelien sijaan minä ehdotan sitä, että yksinkertaisesti kiinnostuu ihmisistä. Enkä tarkoita tällä sitä pelimiesten opettelemaa tapaa ”kuunnella naista”, vaan sitä, että ihan vilpittömästi ja aidosti pysähtyy toisen ihmisen eteen ja yrittää nähdä mikä juuri tässä ihmisessä (ei siis naisessa tai miehessä, vaan ihmisessä) on uniikkia. Miksi juuri tämä ihminen kiinnostaa minua? Tällainen katse vaatii aitoa sympatiaa. Sen hyväksymistä, että kaikki me täällä olemme enemmän tai vähemmän sekaisin ja peloissamme. Ja siihen luottamista, ettei tuo toinen juuri nyt, tänä iltana halua minulle mitään pahaa.

Myös niitä yhden illan juttuja voi kohdella samalla lämmöllä kuin pitkäaikaista kumppania. Ihmisestä voi olla kiinnostunut, vaikkei haluaisikaan suhteeseen tämän kanssa. Kyllä minä muistelen kaikkia entisiä partnereitani sympatialla. Joskus hieman häpeänsekaisella sympatialla, mutta sympatialla silti. Ei heistä kukaan ollut ihmistä kummoisempi. Kukaan heistä ei varmasti tahtonut minulle mitään pahaa.

Luulen, että Hännikäisen ongelma tiivistyy hyvin tässä lainauksessa:

 

Pelatakseen on nimittäin oltava universaalisti kiinnostunut ihmisistä ja sosiaalisesta elämästä. Minä en ole. Se, että joku sattuu kuulumaan omaan lajiini, ei herätä minussa välitöntä halua tutustua häneen. Ihmiset ovat nimittäin samanlaisia kuin kirjatkin: jotkut ovat rakastettavia ja jotkut vihattavia, mutta suurimman osan kanssa ei vain kannata tuhlata aikaansa. (…) Jos siis tarjoutuu tilaisuus ”tavata uusia ihmisiä”, ehdottomasti parempi sijoitus on jäädä kotiin lukemaan.

 

No, niin. Ilmeisesti kirjailijan mielestä on myös helpompaa kirjoittaa kokonainen esseekokoelma siitä, ettei hän saa naista, kuin nähdä vähän vaivaa ja ottaa selville olisiko se vastaantuleva nainen sittenkin ehkä yksi noita rakastettavia.

Kaikessa hassuudessaan ja ärsyttävyydessäänkin kirja on kuitenkin myös hurmaava, aito, rehellinen ja koskettava. Ja hauska! Hännikäisellä on loistava kyky kärjistää ja piikitellä, myös itseään. Erityisesti iltapäivälehdissä on tartuttu moniin kirjan poleemisiin väitteisiin. Minusta tuntuu, että useimmat noista on kuitenkin kirjoitettu kieli poskessa. Rivien välistä paistaa huumori.

Huh! Näin pitkää arvostelua en usein kirjoita, joten suosittelen kirjaa ehdottomasti muillekin! Ärsyyntykää ja pysähtykää miettimään. Ja muistakaa:

 

Jonkinlaista lohtua kirjallisuudesta voi kuitenkin löytää.