Olen aina nukkunut hyvin. Olen ollut suorastaan ylpeä unenlahjoistani. Olen aina nukahtanut helposti, nukkunut syvää unta ja nähnyt paljon villejä unia. Olen myös aina arvostanut nukkumista. En ole koskaan käsittänyt ihmisiä, jotka näkevät nukkumisen jotenkin ajan tuhlaamisena. Minulle nukahtaminen on aina ollut mieluisaa ja unissani olen elänyt vähintään yhtä mielenkiintoista ja vivahteikasta elämää kuin valveilla. Yleensä jopa paljon rikkaampaa elämää kuin tällä todellisuudessa. En ole koskaan kuitenkaan kirjoittanut uniani ylös, koska ensinnäkin näin joka ikinen yö niin paljon ja niin monimutkaisia unia, etten millään olisi jaksanut kirjata niitä kaikkia muistiin. Toisaalta halusin antaa noiden unien tulla ja mennä niin kuin ne haluavat, analysoimatta niitä liikaa. Unten maailma ja kuvakieli kuuluu uniin enkä edes halunnut vääntää sitä valvemaailman kielelle.

Kun tyttäreni puolitoista vuotta sitten syntyi muuttui kaikki melkoisen dramaattisesti. Ensinnäkin ihmettelen miksi kaikkialla puhutaan vain vauvojen yöllisistä imetyksistä. Miksei missään puhuta siitä käsittämättömästä röhkimisestä jota vastasyntyneet harrastavat ensimmäiset kuukautensa? Yösyötöt olivat aivan helppo nakki verrattuna siihen röhinään, tuhinaan ja mutinaan jota pieni lapsi tuottaa läpi yön. Lapsen ensimmäisten kuukausien aikana en voinut nukkua juuri lainkaan, sillä joka kerran lapsen tuhahtaessa pomppasin salamana hereille. Ja kun lapsi nyt röhki joka kolmas minuutti olivat omat unenikin siis parhaillaan tuon kolmen minuutin mittaisia. Lopulta minun oli pakko ryhtyä nukkumaan eri huoneessa kuin lapsi, jotta saisin edes hetken unta.

Tyttäreni ei enää tuhise niin paljon kuin vastasyntyneenä ja hän näyttää myös perineen minun hyvät unenlahjani, joten en todellakaan saisi valittaa. Moniin muihin verrattuna olemme olleet todella onnekkaita, kun lapsi ei ole pitänyt meitä hereillä kuukausikaupalla. Mutta kaikesta huolimatta minä en enää nuku niin kuin ennen. Lapsen syntymästä lähtien olen nukkunut vain ja ainoastaan koiranunta. Jos vauvahälyyttimesta kuuluu keskellä yötä pihahduskin pomppaan minä edelleen hereille. Mies nukkuu autuaasti, mutta minä herään heti, kun tyttäreni mumisee unissaan. Vaikka nukkuisinkin onnellisesti läpi yön ei uneni ole enää yhtä syvää ja voimauttavaa kuin ennen. En myöskään enää muista uniani. Enää en nimittäin makoile aamuisin vuoteessa lilluen onnellisessa puoliunessa, toden ja unen rajamailla. Kun herään olen heti ja samantien äiti, jolla ei ole aikaa lillua missään rajamailla. Todellisuus vetää syliinsä heti kun avaan silmäni.

Niinpä päälimmäinen tunteeni lukiessani Anita Konkan "Hullun taivaassa"-kirjaa on valtava kateus. Kirjan päähenkilöllä on niin ihana suhde uneen ja nukkumiseen! Kertoja kuvailee päiviensä kulkua ja aivan samalla lailla kuvailee hän myös öittensä kulkua. Päähenkilö kertoo esimerkiksi kuolleesta isästään, joka "käy usein täydenkuun aikana. Hän keittää kaalisoppaa tai tekee sienisoossia." Juuri tuollainen suhde minullakin oli uniini ennen, silloin kun oli aikaa nukkua ja kyky nukkua syvää unta, silloin kun ei tarvinnut koko ajan alitajuisesti olla valmiina olemaan äiti, valmiina pelastamaan nukkuva tyttäreni pahojen unien kidasta. Kadehdin "Hullujen taivaassa"-kirjan kertojaa niin paljon, että saa nähdä pystynkö lukemaan koko kirjaa loppuun asti. Jos pystyn niin pian lisää kokemuksiani kirjan muista teemoista.