Sofi Oksanen on erittäin mielenkiintoinen kirjailija. Pidän hänen kirjoitustyylistään, mutta vaikka en edes pitäisi, en voisi silti sivuuttaa sitä tosiseikkaa, että hän kirjoittaa mielenkiintoisista aiheista. Isoista aiheista. Ensimmäinen kirja ”Stalinin lehmät” käsittelee mm. syömishäiriöitä ja virolaisuuden asemaa Suomessa. Toinen kirja ”Baby Jane” käsittelee sekä lesboutta että mielenterveysongelmia. Nyt kirjanakin ilmestynyt näytelmä ”Puhdistus” käsittelee Neuvosto-Viron lähihistoriaa ja naisten raiskauksia ja kidutuksia. Ei mitään turhan hilpeitä aiheita.

Välillä tuntuu, ettei kovinkaan moni nykykirjailija kirjoita erityisen yhteiskunnallisista aiheista. Tai ylipäänsä Aiheista. Pelätäänkö liikaa, että yhteiskunnallinen tai poliittinen aihe syö kirjan uskottavuutta tai luettavuutta? Mutta parhaat kirjallisuuden klassikothan ovat poikkeuksetta yhteiskunnallisia ja niissä on aina jonkinlainen voimakas sanoma. Taitava kirjoittaja osaa kertoa tuon sanoman vastustamattomasti mutta tyrkyttämättä. En tiedä onko Oksanen noin taitava, mutta on virkistävää huomata, että hän ainakin yrittää.

Pidän hyvn paljon Oksasen kielestä ja erityisesti hänen kirjojensa aloituksista. Hän osaa erittäin hienosti koukuttaa lukijansa. Mutta se täytyy myöntää, että kirjojen lopuista en pidä. ”Puhdistuksesta” en voi sanoa mitään, sillä en ole valitettavasti sitä nähnyt enkä lukenutkaan vielä. Mutta sekä ”Stalinin lehmien” että ”Baby Janen” loppuihin olin molempiin hyvin pettynyt. Ensimmäinen loppui liian töksähtäen ja toinen muuttui melkein viimeisellä sivulla täysin eri kirjaksi. Se oli kenties yritys keikauttaa kaikki lopussa päälaelleen kuten mm useissa elokuvissa on nykyisin muodikasta tehdä, mutta mielestäni ratkaisu ei toiminut lainkaan. Odotan kiinnostuneena minkälainen loppu ”Puhdistuksessa” on, kunhan saan sen käsiini.

Hiukan kömpelöistä lopuista huolimatta suosittelen Oksaseen tutustumista kaikille. Kieli on kaunista ja teksti kulkee hienosti. Tarinat ansaitsevat lukijansa ja herättävät ajatuksia. Jotkut kohtauksista ovat viiltävän tarkkanäköisiä. Ehkä voimakkaimmin on mieleeni jäänyt yksi kohtaus "Stalinin lehmistä". Kirjan päähenkilönä on nuori nainen, joka tekee kaikkensa peittääkseen virolaiset sukujuurensa. Hän on saanut niin moneen kertaan kuulla kliseet virolaisista huorista ja suomalaisten asenteista näitä kohtaan. Sitten hän löytää kumppanin, joka on ihana ja hellä ja ehdottaa kerran yllättäen makuuhuoneessa, että hehän voisivat kokeilla roolileikkiä. Tyttöhän voisi esittää huoraa, vaikka sellaista virolaista. Lukijan vatsa kääntyy ympäri.

Joskus heräsin yöllä. Soiko puhelin? Ei. Se soi unissani. Kun ymmärsin sen, kiersin käteni vieressäni olevan selän ympärille. Selkä oli kapea, käteni ylettyivät vaivatta rinnan ympäri. Rinta oli lattea ja kylmä. Avasin silmäni. Se oli Joonatan.

Jos laitoin silmät uudelleen kiinni, kissojen tassut rapisivat ympärilläni. Niiden avautuvat kidat katosivat heti, kun avasin silmäni. Ja silmäni – ne törmäsivät siihen väärään niskaan, vääriin lapaluihin, olkapäähän jossa oli väärä tatuointi.

Silloin oli noustava ylös. Mentävä polttamaan savuke. Ja kaadettava karpalovodka, jotta unen saaminen olisi mahdollista lakanoissa, joissa tuoksuu väärän ihmisen hiki. Ja jotta pystyisi nukahtamaan tietäen, että vieressä oleva ihminen olisi väärä aamullakin. (”Baby Jane”)