Uusi Parnasso ilmestyi jo jokin aika sitten. Kannessa on Sofi Oksanen, josta varmasti kirjoitan tännekin enemmän jossain vaiheessa.

Kaiken kaikkiaan lehti oli kyllä kiinnostava! Siinä kerrottiin mm. kolumbialaisesta runo-festivaalista, jonka ajaksi aseelliset ryhmätkin laskevat aseensa. "Festivaalin aikana meillä on sananvapaus. Muissa oloissa se ei toimi. Kolumbiassa ei ole vapaata lehdistöä. Toimittajia tapetaan enemmän kuin missään muualla." kertoo Gabriel Jaime Franco, yksi järjestäjistä. Jotenkin on niin lämmin ajatus, että jotkut oikeasti voittavat aseet runoilla. Edes jossain, edes joskus, edes pienen pienen hetken ajaksi.

Saman lehden kolumnissa Arto Kivimäki pohtii miksi Suomessa ei ole intellektuelleja tai kukaan ei ainakaan uskalla sellaiseksi ilmoittautua. Urheilijat saavat olla toisiaan parempia, mutta ajattelijat eivät. "On tasa-arvon halveksimista ymmärtää jotain sellaista mitä muut eivät ymmärrä. Kaveria ei jätetä tässäkään.  Olisi porukan pettämistä edes yrittää ajatella toisin. Olisi porukan pettämistä ihmetellä, miksi keisarilla ei ole vaatteita. Ajattelun vapaus on vapautta ajattelemisesta. Täällä mikä tahansa ajatus voidaan hylätä sillä perusteella, että se on vaikea. Jos todellisuus on monisäikeinen, sen pahempi todellisuudelle." Tuo on kyllä mielenkiintoinen ajatus. Ajattelu ei siis Kivimäen mielestä ole muotia, mutta onko se koskaan ollutkaan? Itse olen ihan liian kauan tehnyt sellaista työtä, jossa aivoja ei tarvitse käyttää kuin ehkä kerran viikossa vartin verran. Ja huomaan joka päivä voimakkaammin miten paljon kaipaan aikaa yliopistolla. Edes jossain vaiheessa elämääni olen saanut työkseni opiskella antiikin filosofiaa ja hindulaisuuden eri jumalia. Inhoan edelleen niitä snobbailevia älykköpoikia, jotka olivat niin kippurassa itsensä kanssa, että eivät kykeneet minkäänlaiseen normaaliin kommunikaatioon, mutta kaipaan suunnattomasti niitä seminaareja, joissa joku läväytti eteen esseen Hegelistä tai Husserlista ja minä pienillä aivoillani saan yrittää ymmärtää. Välillä tuntuu, että omien aivojen käyttö on oikeasti etuoikeus ja nautinto. Minulle on ihan sama olenko älykkö vai en, mutta tätä tällaista elämää en kestä, jossa aivoni uhkaavat hypätä ikkunasta, kun kokevat itsensä niin tarpeettomiksi. No, eipä huolta, olenkin vaihtamassa työpaikkaa. Ehkä jonakin päivänä löydän homman, josta saa myös ihan pikkuisen älyllistä nautintoa. Niin ja ei, en halua palata yliopistollekaan. Niin paljon kuin siellä olosta nautin tiedän varmasti ettei minusta ole tutkijaksi. Mutta vakaasti uskon, että joskus, jonakin päivänä, saan taas oppia, miettiä, pohtia, ihan jopa työkseni enkä vain iltaisin ennen nukkumaan käymistä.

Parasta lehdessä ovat kuitenkin melkein alkusivuilla julkaistut Walt Whitmanin runot, jotka on suomentanut Markus Jääskeläinen. (Kokoelma ilmestyy keväällä.) Menkää vaikka kirjastoon ja lukekaa ne kokonaisuudessaan. Ne ovat ihania! Erityisesti tätä kohtaa rakastan:

Tuomalla esiin sen mikä on hienointa, erottamalla sen huonoimmasta
yksi aikakausi myllertää toisen.
Mutta minä tiedän, että asiat ovat erinomaisen hyvin ja sopusoinnussa,
olen hiljaa kun ne keskustelevat, menen kylpyyn
ja ihailen itseäni.

Kaikki jäseneni ja ominaisuuteni, kuten kenen tahansa
lämminsydämisen, tahrattoman ihmisen,
ovat minulle mieleen,
ei sentti eikä sentin pätkä ole häpeäksi eikä mikään
osa jää vähemmälle huomiolle kuin toinen.

Olen tyytyväinen: näen, tanssin, nauran, laulan.
Ja kun vierelläni makaa koko yön tämä syleilevä, rakastava sänkykaveri
joka poistuu vaivihkaisin askelin aamun sirkutukseen,
jättää valkoisin pyyhkein peiteltyjä lahjakoreja joita koko talo pursuaa,
enkö silloin hyväksyisi, oivaltaisi elämää tässä hetkessä?
Käskisinkö silmieni katseen kääntyä
autiolta tieltä jolle hän katosi,
alkaisinko heti räknätä sentilleen
mitä hyötyä mistäkin on ollut, vai onko
ollut mitään.


Whitman kuulostaa sellaiselta mieheltä, että hänen kanssaan olisi voinut olla ihan kodikasta ja mukavaakin käydä kylvyssä hiukan ihailemassa toisiamme. Ja toisaalta hän selvästi osaa ottaa myös yhden illan romanssit sopivan keveästi analysoimatta turhaan ja sentilleen, että olikos tästäkin jotain hyötyä? Ja toisaalta, hmm... tarkemmin ajateltuna, ehkä minun ei tarvitse kantaa huolta siitä, että olisin turhan intellektuelli, kun ajatukseni Whitmanistakin ovat näin kovin maallisia... Mutta runo on ihana!