Edellisen kirjoituksen kommenteissa Taina kysyi olenko jo valinnut ehdokkaani. En ihan. Jos asuisin Espoossa tai muualla Uudellamaalla äänestäisin ehdottomasti ystävääni Laura Rantasta, joka on kaikin puolin ihana ja viisas ja aikaansaapa ja ahkera ja vilpitön. Ja tämä on ihan ilmainen mainos. Hieno ihminen.

Helsinkiläisenä en voi kuitenkaan Lauraa äänestää. Välillä olen miettinyt, että äänestäisinkö entistä pomoani Frankia, mutta periaatteeni on yleensä ollut äänestää nuorta naista. Johannaa voisin ehkä äänestää, mutta olin kerran hänen luonaan työhaastattelussa, eikä hän valinnut minua hommaan, joten pitäisikö vain sen vuoksi jättää äänestämättä, heh? Aika usein olen äänestänyt Zahraa, koska olen sitä mieltä, että kyllä eduskuntaan pitäisi vihdoin saada maahanmuuttajiakin. Muistaakseni joku Reetta Rädyn ystävä oli sanonut jotenkin näin: "En halua edustajaa itselleni vaan koko maailmalle tai edes niille, jotka eivät äänestä." Ajattelen vähän samalla lailla. Kyllä minun  asiani ovat aika hyvin tällä hetkellä, mutta haluaisin eduskuntaan ihmisiä, jotka puolustaisivat niitä joilla menee heikommin kuin minulla. Siis asunnottomia, opiskelijoita, mielenterveysongelmista kärsiviä. Laura kirjotti blogissaan jossain vaiheessa, että kukaan ei halua puhua vaaliteemoina esim. mielenterveysongelmista ja se tuntuu olevan ihan totta. Silti minä haluaisin, että eduskuntaan pääsisi nimenomaan niitä, jotka pitävät huolta kaikkein heikommista. Kyllä minä pärjään näinkin. No, joku pätkätyöläisten asiaa ajava olisi tietysti kiva ehdokas, mutta kyllä minä tällaisenä pätkätyöläisenäkin olen pysynyt hengissä. Maailmassa on oikeasti suurempiakin ongelmia. (Ja tästä mua ei tarvitse muistuttaa sitten kun taas kiroan näitä pätkätöitä. Tällä hetkellä on vaan aika tyytyväinen olo. Lillun tässä illuusiossani nyt vielä hetken ajan.)

Joo, vaalikoneita olen käyttänyt ja ne antavat aina ehdokkaikseni kommunisteja. Ilmeisesti mielipiteeni ovat hiukka vasemmalla... Mutta kommunisteja en halua äänestää enkä edes Vasemmistoliittoa. Jos annan ääneni jollekin nuorelle fiksulle vasemmistonaiselle päätyy eduskuntaan kuitenkin joku vanha äijä, joka on kaikesta kanssani eri mieltä.

Ai miten politiikka muka liittyy kirjallisuuteen ja tähän blogiini? No, vaikka miten! Olen hyvin vakaasti sitä mieltä, ettei kirjallisuus elä missään tyhjiössä enkä minä lukijanakaan voi unohtaa ympäröivää todellisuutta. Monet hienoimmista klassikoista kertovat poliittisista tapahtumista tai niissä on vahva yhteiskunnallinen sanoma. Ja miettikääpä kirjoja joista olen täälläkin puhunut: Leena Rantasen "Vastaantulijoita", Anna Politkovskajan kirjoja, "Persepolis"-sarjakuvaa tai sitä kolumbialaista runofestivaalia, josta Parnasso kirjoitti. Kirjallisuus ei vain kuvaa yhteiskunnallisia ilmiöitä, vaan yhä tänä päivänä kirjailijat ja kirjallisuus elävät vaarassa ympäri maailmaa. Sitä paitsi kirjastojen alasajo on erittäin poliittinen kysymys (johon tosin voi vaikuttaa vielä enemmän kunnallisvaaleissa). On tässä maassa lukijalle tarpeeksi syitä äänestää. Kunhan vain keksin ketä. Olemme saaneet kuulla ketkä ehdokkaista käyttävät joukkoliikennettä, mutta kuka niistä yhä käyttää kirjastoa?