Viime aikoina olen mietiskellyt miksi ihmeessä luen niin paljon dekkareita. Olen tykännyt dekkareista jo ala-asteelta saakka, erityisesti noista Agatha Christie –tyyppisistä kirjoista. Jään myös suhteellisen helposti koukkuun, jos ryhdyn lukemaan jotakin tiettyä dekkarisarjaa ja kun dekkarisarjat nyt yleensä ovat sellaisia vähintään kymmenenosaisia, niin luettavaa on riittänyt. Viimeisen parin vuoden aikana olen kuitenkin lukenut vain toinen toistaan huonompia dekkareita ja alkanut miettiä pitäisikö minun kuitenkin luopua tuosta kirjallisuusgenrestä kokonaan. En odota dekkareilta mitään erityisen mullistavaa. Minulle dekkarit ovat ennen kaikkea viihdettä. Esimerkiksi chick littiä en jaksa lukea oikeastaan yhtään, enkä enää vuosiin ole innostunut kauhustakaan. Fantasiaakaan en lue juuri lainkaan ja hyvän scifin (esim. Margaret Atwood tai Philip K. Dick) lasken ihan ”oikeaan” kirjallisuuteen enkä lue niitä lähtökohtaisesti viihdekirjoina. Mutta minulle dekkarit ovat olleet omaa rakasta viihdekirjallisuuttani. Eli mielestäni luen dekkareita hyvinkin ”lempeästi” ja annan noille kirjoille helposti anteeksi sen, että henkilöhahmot saattavat olla hieman ohuita ja juonet toisiaan toistavia. Mutta silti nyt tuntuu siltä, että en enää jaksa.

En oikeasti muista milloin olisin viimeksi lukenut hyvän uuden dekkarin. Liza Marklundista tykkäsin aikoinaan kuin hullu puurosta, mutta kaksi viimeistä kirjaa, jotka olen häneltä lukenut ovat olleet suuria pettymyksiä. ”Paikka auringossa” oli tylsä ja yhdessä James Pattersonin kanssa kirjoitettu ”Postikorttimurhat” vain yksinkertaisesti huono.

Jo Nesbøstä  olen hänestäkin tykännyt joskus valtavasti, mutta tämä viimeiseksi lukemani lähes 800-sivuinen ”Panssarisydän” oli kyllä niin venytetty ja virutettu, että eipä paljon innosta tuo pian ilmestyvä uusi suomennos.

Koska yritän tutustua mahdollisimman laajasti norjalaiseen kirjallisuuteen luin viime syksynä myös itselleni aikaisemmin tuntemattoman norjalaisen Kim Smågen dekkarin ”Elävältä haudatut”. Vaikka se kertoikin tärkeästä yhteiskunnallisesta teemasta, ihmiskaupasta, ja vaikka siinä oli tiettyä ajan tuomaa tahatonta huumoria (kirja on ilmestynyt vuonna 1997 ja siinä kuvataan useaan otteeseen kuinka poliisi opettelee käyttämään kännykkää ja internettiä) ei kirja vain napannut, ei sitten yhtään.

Parhaillaan luen Leena Lehtolaisen kirjaa ”Ensimmäinen murhani”, joka käynnistää suositun Maria Kallio –sarjan, mutta ainakaan vielä en ole tuostakaan kirjasta mitenkään vakuuttunut. Odotukseni olivat varmaan liiankin korkealla, sillä Lehtolaista on hehkutettu niin monessa paikassa, mutta minä en näe ainakaan kirjan alussa mitään kiinnostavaa tai mukaansatempaavaa. No, lupaan lukea kirjan loppuun ja kertoa sitten muutinko mieltäni.

En edes lue dekkareita sellaista vauhtia kuin ”todelliset” dekkari-fanit. Maailmalla on monta itselleni yhä tuntematonta nimeä. Mutta siitäkin huolimatta tuntuu, että kaikki lukemani toistaa itseään. Jokainen päähenkilö on jonkinasteinen itsesääliin vaipuva surkimus, joko alkoholisoitunut tai muuten traumatisoitunut elämää vastaan taisteleva masentunut raukka, joka sitten kuitenkin saa aina murhaajan kiinni, muttei siitä juurikaan ilahdu. Ja lähes jokaisessa kirjassa juonen täytyy käsitellä jonkinlaista masentavaa yhteiskunnallista ongelmaa. Esimerkiksi seksuaalirikokset ovat dekkareissa erittäin yliedustettuina. Vaikka pidän itseäni yhteiskunnallisesti valveutuneena en vaan aina jaksaisi lukea näistä samoista ongelmista kirjasta toiseen.

Siksi pyydänkin teitä lukijoita nyt vinkkaamaan omia suosikkidekkareitanne! Erityisen kiinnostuneena otan vastaan vinkit kirjoista, joissa päähenkilö ei ole masentunut ja joissa ei tapahdu yhtään ainoaa seksuaalirikoksia. Mahtaako sellaista löytyä?