"Kaikkiahan liimahöyryt alussa ärsyttävät, mutta siihen tottuu."

Elina Grundströmin pieni kirja "Alkuperämaa tuntematon, Kertomus Kiinan keisarista ja kenkätehtaan tytöistä" on selkeä ja helppo johdatus monimutkaiseen ja surulliseen aiheeseen. Kirja kertoo mistä suomalaisten kenkäkauppojen tuotteet maahamme saapuvat. Se ei sinällään kerro mitään uutta. Kaiken tämän olen kuullut jo monta kertaa. Ei ole valitettavasti yllätys millaisissa oloissa nuoret naiset työskentelevät aasialaisissa tehtaissa. Ylityöt, huono palkka, liimahöyryt ja kansainvälisten sopimusten noudattamatta jättäminen ovat arkipäivää. Haluaisin sanoa, että olen järkyttynyt lukemastani, mutta en valitettavasti ole. Kyllä minä kaiken tämän jo tiesin ja se siitä tekeekin niin surullista. Mutta kirjan näkökulma on silti virkistävä. Grundström ja valokuvaaja Yrjö Tuunanen ovat kiertäneet haastattelemassa kenkätehtaan ihmisiä ketjun päästä päähän. He antavat kasvot tehtaan nuorille työntekijöille ja heidän perheilleen, mutta myös tehtaan omistajalle sekä suomalaisille sisäänostajille. Kirja kertoo yksittäisistä ihmisistä monimutkaisten ylikansallisten sopimusten ja käytäntöjen takana. Ihmiset eivät olekaan vain massaa, kukaan ei olekaan vain läpeensä paha tai pelkästään säälittävä reppana. Ja juuri tämä näkökulma tekee kirjasta mielenkiintoisen.

Itse vierailin muutama vuosi sitten Nicaraguassa Reilun Kaupan -ketjuun kuuluvan COSATIN-osuuskunnan kahviviljelmillä. Pääsin myös käymään paikallisten tuottajien kotona. Kokemus oli hieno ja hämmentävä. Koko nelihenkinen perhe asui erittäin askeettisesti yhden huoneen asunnossa, jossa oli maalattia. En voinut välttyä ajatukselta, että jos Reilun Kaupan tuottajat asuvat näin, minkälaisissa oloissa muut kahviviljelijät asuvat? Mutta perhe esitteli vierailleen hyväntuulisena uutta jääkaappia, kahta keinutuolia ja perheen pojan polkupyörää, jotka he olivat pystyneet ostamaan vain, koska saivat nykyisin tuotteistaan kunnon hinnan. Todellisuus monimutkaisten ongelmien takana on niin yksinkertainen. Jos asuu Nicaraguassa helpottaa elämää huomattavasti, jos perhellä on jääkaappi. Jos tekee ympäri vuorokauden töitä, helpottaa huomattavasti, jos viikonloppu on vapaa. Työntekijät sairastelisivat vähemmän, jos liimapurkin päälle saataisiin kansi. Mitä jos sairasloma-ajalta saisi palkkaa? Tai ylitöistä ylityölisää? Jospa kansainvälisiä työehtosopimuksia noudatettaisiin?


Hoa on lopen uupunut.

"Olen tullut kaupunkiin ainoastaan ansaitsemaan rahaa. Teen siksi mielelläni paljon töitä, mutta tämä on kyllä liikaa. Kolme tai neljä tuntia ylitöitä päivässä sopii minulle hyvin. Mutta nyt olemme tehneet monta viikkoa peräkkäin viittä tai kuutta tuntia ylitöitä! Eihän tätä jaksa kukaan. Ihmiset ovat alkaneet sairastella." Hoa on perusvietnamilaiseen tapaan niin kiltti ja kohtelias, ettei äänessä ole hiukkaakaan ironiaa, kun hän huokaa vuodatuksen päätteeksi: "Onneksi joka kolmas sunnuntai on vapaa."


(Jos kirjan luettua alkaa ahdistaa, mutta silti tekee vielä mieli shopata niin vihjeenä kerrottakoon, että tällä viikolla on ilmestynyt myös Amnestyn uusi Lost Letters-vaatemallisto, joka on ensimmäisiä Reilun Kaupan merkin saaneita suomalaisia vaatemallistoja.)