Viime viikonlopun rentouttavasta yksinolosta on palattu arkeen. Lapsella on oikein kunnon uhma päällä ja kaikki pitää tehdä juuri päinvastoin kuin äiti haluaisi. Eilen tyttö tuijotti minua silmää räpäyttämättä silmiin ja työnsi kätensä hitaasti rannetta myöten jugurttiini. Puoli tuntia sen jälkeen lapsi heitteli kaikista rakkaimmat levyni hyllystä kaaressa lattialle. Niin ja mainitsinko, että viikko sitten lapsi avasi itse ulko-oven ja juoksi yöpuvussa pihan läpi autotielle kikattaen raikuvasti?

Se on ihana lapsi, mutta sen valvoessa ei paljon kirjoja lueskella. Tai siis lueskellaan, nimittäin lastenkirjoja. Niiden avulla lapsikin unohtaa uhmaamisensa hetkeksi ja pysähtyy kuuntelemaan. Mutta omat rakkaat paksut romaanini saavat odottaa sitä äärimmäisen lyhyttä hetkeä tytön nukahtamisen ja oman nukahtamiseni välillä. Mutta eipä tästä voi muita syyttää. Itsepähän halusin elämää myös kirjojeni ulkopuolelle. Täällä sitä nyt ollaan.