Leena Krohnin "Valeikkuna" oli elokuussa Lukupiirin kuukauden kirjana. Lisää keskustelua kirjasta löytyy täältä, joten en nyt paneudu kirjaan kokonaisuudessa sen kummemmin.

Itseäni jäi kuitenkin mietityttämään kirjasta erityisesti yksi sen teemoista. Huomasin, että kauan kirjan lukemisenkin jälkeen pohdin kovasti ideaa eräästä kuvakirjasta. Kirjan päähenkilön (vesiammeessaan kelluvan filosofin) luokse saapuu nimittäin erikoinen kulkukauppias. Hän tarjoaa päähenkilölle aivan erityistä kirjasarjaa, nimittäin kuvakirjaa, johon on koottu valokuva jokaisesta miehen mahdollisesta lapsesta. Tai tarkemmin sanoen, jokaisesta mahdollisesta lapsesta, jonka filosofi olisi voinut saada yhdessä entisen vaimonsa kanssa. Muiden kanssa olisi toki mahdollisuus saada vielä usemapia lapsia. No, jo pelkästään entisen vaimon kanssa olisi näitä mahdollisia lapsia voinut syntyä niin monta, että heistä kootussa kuvakirjassa olisi yli 32 biljoonaa sivua! Siinä siis mukana kaikki teoreettisesti mahdolliset lapset, jotka näiden kahden ihmisen geenikartat yhdistämällä voisi syntyä. Osassa kuvista näkyy erilailla vammautuneita lapsia, jotkut taas ovat oikein erityisen suloisia ja hurmaavia pienokaisia, toiset vain erityyppisiä tenavia, joista jokainen jollakin tavalla hämärästi tutun näköinen. Joukossa on myös yksi oikeasti tuttu lapsi, nimittäin filosofin oma tytär Aava. Kaikista mahdollisista lapsista vain hän on oikeasti syntynyt, syrjäyttäen muut mahdolliset kombinaatiot.

Filosofi ei osta kirjaa. En olisi ostanut minäkään. Mutta jotakin hyvin kiehtovaa ajatuksessa silti on. Minun tyttäreni on yksi niistä biljoonista vaihtoehtoisista lapsista joita olisi voinut mieheni kanssa saada. Juuri hän syntyi, vaikka geenimme olisivat voineet vallan hyvin valita toisinkin. Juuri häntä minä rakastan enkä osaa kaivata yhtään noita toisia mahdollisia lapsiani.

En ole koskaan mitenkään erityisesti arvostanut verisukulaisuutta. Mielestäni perhe ja suku on jotakin vallan muuta: yhteisiä kokemuksia, yhteistä arkea, yhteisiä muistoja, ei niinkään yhteisiä geenejä. En usko, että rakastan tytärtäni erityisesti siksi, että hän kantaa minun geenejäni. Uskon, että rakastan häntä, koska olen saanut elää hänen kanssaan niin tiiviisti, pitää hänestä huolta, olla paikalla ensimmäisen hymyn, sanan ja askeleen tullessa.

Mutta on myös totta, että hän kantaa geenejäni. Hän kantaa minun jo kuolleen isoäitini geenejä. Ja myös mieheni geenejä eli yhteensä ainakin norjalaisia, tanskalaisia, suomalaisia ja hitusen saamelaisiakin geenejä. Kuinka uskomattoman monen ihmisen on täytynyt elää ja syntyä, synnyttää ja huolehtia lapsistaan, jotta juuri tuo pieni olento on päätynyt minun kotiini!

 

Lapsi, joka syntyy, saapuu kaukaa menneisyydestä. Hän on esi-isien ja esiäitien yhdistelmä, kadonneiden synteeni, kaukaa kuljetettu lihaksi tullut tieto.

 

Minun tyttäreni on paljon enemmän kuin minä. Hänessä virtaa paljon minulle tuntematonta verta. Tietämättään hän omistaa maailman, jota minä en tunne. Jossakin siellä geeneissä ne virtaavat: vanhat kaukaiset tarinat, minun mieheni suvun tarinat yhdistettyinä minun sukuni tarinoihin. Ja lopputuloksena tuo ihmeellinen, kaunis tytär, joka luo vielä aivan oman kertomuksensa, toisin kuin ne biljoonat muut mahdolliset, jotka jäivät syntymättä.