-Minä näin hänet. Tiedäthän. Sen jonka näin silloin yöllä.

     Hiljaisuus. Mutta kyllä hänen täytyi tietää ketä Annie tarkoitti, sillä hän ei kysynyt mitään.

     -Ei se ole mahdollista, hän sitten vihdoin sanoi.

     -On se, kyllä minä näin hänet.

     -Ethän sinä voi tuntea häntä.

     -Mutta kun tunsin.

     Annie kuuli miehen hengittävän raskaasti suun kautta.

     -En tiedä kuka hän on, Annie sanoi. Mutta saan kyllä tietää.

     (suom. Oili Suominen)

 

Olen selvästikin tulossa vanhaksi. Ei tee yhtään tiukkaa lukea uudestaan kirjaa, jonka varmasti tiedän joskus aikaisemmin lukeneeni. Muistin vain tiettyjä kohtia ja kirjan kantavan tunnelman, mutta muuten paljon tuli yllätyksenä.

Liittyy kenties tähän kiireeseenkin, että nyt tuntuu helpolta tarttua kirjoihin, jotka on jo joskus aikaisemmin lukenut. Ne aivan uudet ja tuntemattomat odottavat edelleen vaativina. Tosin nyt olen siirtänyt kasan yöpöydältä suosiolla kirjahyllyyn ja yritän tällä kertaa ihan oikeasti lukea ne yhden kerrallaan loppuun ennen kuin aloitan uusia. Paitsi tietysti tämän "Tapahtui veden äärellä", jonka lukaisin tässä välissä vain ihan nopeasti ja salaa muilta kirjoilta.

Tarina ei ole suoranaisesti dekkari, ennemminkin jonkinlainen haikea tragedia. Kaksi nuorta telttailijaa puukotetaan 1960-luvulla kauniina kesäiltana kuoliaaksi eikä surmaajaa löydetä vuosikymmeniin. Kuulostaako tutulta? On tietenkin selvää mistä Kerstin Ekman on ideansa saanut. (Muistaakseni muuten myös Anja Snellmannin "Lyhytsiipiset" kuvaa samaa teemaa.) Ekmanin kirjassa painotus ei kuitenkaan ole murhissa vaan lähinnä kysymyksessä: Mitä teit kun nuo kaksi nuorta surmattiin? Murha vaikuttaa jollakin tavalla jokaiseen lähellä olleeseen. Melkein jokainen on jollakin tavalla epäilyttävä. Ja ennen kaikkea melkein jokainen on jollakin tapaa surullinen.

Päähenkilö on Annie, tukholmalainen nuori opettaja, joka muuttaa tyttärensä kanssa Pohjois-Ruotsin metsissä sijaitsevaan hippi-yhteisöön. Tuon yhteisön kuvausten muistan järkyttäneen itseäni eniten edellisellä lukukerralla. Minun on täytynyt olla silloin teini-ikäinen ja ehkä juuri tämä kirja aiheutti sen, että en itse koskaan tuollaiseen yhteisöön päätynyt (hih.) Ekman kuvaa niin hienosti sitä kuinka ihmiset manipuloivat ja sumuttavat toisiaan. Toisaalta lähellä sijaitseva pieni maaseutukylä se vasta ahdistavalta paikalta vaikuttaakin! Ajetaan pillurallia, tapellaan ja salametsästetään. Isotellaan ja ilkeillään, pistetään poikkeavat ruotuun.

Kirjassa on myös voimakas ekologinen pohjavire, kun pienen kylän tapahtumat pyörivät avohakkuiden ympärillä. Kuvataan sitä, kuinka metsä muuttuu vuosien kuluessa.

 

     -Suru kasvaa kuin lapsi kohdussa, Barbro sanoi. Mitä siitä tulee?

     Birgerin mielestä ne olivat liian suuria sanoja. Ainakin metsäpalasta käytettäviksi.

(...)

     -Kudo se kaikki kuviisi, Birger sanoi. Hiirenkolot ja ketunpesät ja mesimarjamättäät. Siitä tulee kaunis.

     -Mitä se auttaa. Kuvakudos ei voi estää sitä, että muut metsät kaadetaan. Rantakivillä, joilla minä istun järveä katselemassa, on ollut sammalta niin kauan kuin sammalta on olllut olemassa. Tähän saakka.

 

Kirja on täynnä erilaisia teemoja, mutta yllättävän hyvin ne kaikki mahtuvat samaan kirjaan. Ohimennen sivuutetaan taruja vanhoista jumaluuksista, pohdiskellaan maaseudun autioitumista, saamelaisia, koululaitoksen jäykkyyttä ja Maailman Loppua. Sekä käsitellään niitä tarinoista suurimpia: rikosta ja rakkautta. Kenties juuri tämän teemojen monipuolisuuden vuoksi on kirja saanut aikoinaan myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Itse odotan luultavasti taas toiset 15 vuotta ja luen sitten kirjan vielä kerran.

 

Sitten tuli melkein uskomaton kysymys: miten minä olin ottanut sen kaksoismurhan? Ottanut. Kaksoismurhan. Niitä kahta sanaa minä en toden totta pystynyt sijoittamaan omaan ajattelujärjestelmääni. Ne olivat niin toivottoman yhteensopimattomia.

Minun olisi kai pitänyt vähän enemmän miettiä asiaa. Mutta toimin juuri niin kuin minulla oli tapan toimia, kun ihmiset kävivät liian monimutkaisiksi. Minä ajattelin: hän ei ole ihan viisas. Annoin asian olla. Tein edelleen töitä ja luin.