Juha Itkonen on ihana ja melkein ärsyttävä. Miten siitä tulikin niin nopeasti koko kansan suosikki, niin menestynyt ja niin hyvä kirjoittaja, niin varma ja suloinen ja sympaattinen ja fiksu? Ihmeellinen tapaus. Niin täydellinen, että se melkein menee jo ärsyttävyyden puolelle. Ja sitten ei kuitenkaan mene.

Luin ”Myöhempien aikojen pyhiä” sen ilmestyessä, silloin kauan sitten enkä ole varma kuinka paljon oikeasti muistan kirjasta. Mutta sen muistan selkeästi, että rakastuin heti. Melkein esimmäiseltä sivulta lähtien tiesin, että kirja oli minulle kirjoitettu. Tarina kulki niin helposti ja kirja oli niin hieno ja niin raastavan surullinen.

Amerikkalaiset mormoonipojat, reppanat, päätyvät pieneen suomalaiseen kaupunkiin käännyttämään yrmyjä suomalaisia. Jo lähtöasetelma on loistava. Ja sitten sen lähtöasetelman päälle kaadetaan kaikki suru ja murhe ja traagisuus minkä kuvitella voi. Koska kirjassa puhutaan niin paljon jumalasta on lukiessa helppo esittää se klassinen kysymys: miksi jumala sallii tällaista tapahtuvan? Mutta jossain vaiheessa kirjaa kysymys kääntyikin mielessäni muotoon: miksi kirjailija haluaa kiduttaa sympaattista pientä päähenkilöään näin kovin? Millä kaikkivaltiaan oikeudella kirjailija kirjoittaa jotakin näin surullista ja traagista? Eihän päähenkilö tällaista ansaitse! Pientä armoa kehiin, kiitos!

Klassinen kysymys tämäkin: missä määrin kirjailija on jumalan kaltainen? Onko hänellä todellakin oikeus kirjoittaa mitä vain, kohdella hahmojaan miten huvittaa, itkettää lukijaa ja vyöryttää näyttämölle katastrofi toisensa jälkeen? Ja vastaus; tietenkin on. Kirjailijalla on oikeus, velvollisuus, kuvata maailmaa ja maailma on traaginen paikka. Niin ärsyttävä kuin ihana Itkonen onkin, toivon, ettei hän ihan pian lopeta tämän maailman kuvaamista. Se kuva on niin kirkas.