- Jos sinä olisit nykyaikaisen tyttökirjan päähenkilö, millainen olisit? se haastaa minut tuttuun tapaansa.

- Älyttömän kiinnostava, tietenkin. Draamaa, draamaa, draamaa. Vauhtia ja vaarallisisa tilanteita. Tilannekomiikkaa kotimaassa ja ulkomailla.

- Enemmän taitaa kyllä draamaa piisata kuin vanhoissa kunnon Tiina-kirjoissa, äiti nauraa. – Jotka muuten olivat minun lempikirjojani nuorena.

 

Voitin syksyllä Saran blogin arvonnassa kolme nuortenkirjaa. Nyt olen lukenut niistä ensimmäisen ja olen todella innoissani! Olikin jo aivan liian kauan siitä kun viimeksi olen lukenut nuortenkirjoja! Muistin kyllä, että tykkään niistä, mutta että ne olivatkin näin ihania!

Terhi Rannelan ”Amsterdam, Anne F. ja minä” on samasta ystäväpiiristä kertovan matka-trilogian ensimmäinen osa. Siinä 15-vuotias Kerttu matkustaa kirjailijaäitinsä kanssa syyslomalla Amsterdamiin ja tutustuu kaupungin nähtävyyksiin: kanaviin, marihuana-kahviloihin ja punaisten lyhtyjen alueeseen, mutta myös paikallisiin nuoriin ja Anne Frankin tarinaan. Samaan aikaan tyttö käy läpi raastavaa kolmiodraamaa. Suomessa Kerttua odottavat nimittäin sekä entinen tyttöystävä Mira että virtuaalinen poikaystävä Jimi ja syysloman aikana pitäisi päättää kumman kanssa Kerttu oikeastaan haluaa jatkaa.

Omasta nuoruudestani on jo sen verran aikaa, että en osaa arvioida mitä nykyteinit tästä kirjasta tykkäävät. Käsittääkseni kirjat ovat kuitenkin olleet suosittuja ihan sen oikean kohderyhmänkin parissa. Minä kolmekymppisenä itsenäni ainakin olin täysin myyty! Kirja on ihana yhdistelmä synkistelyä ja elämäniloa. Toisaalta Kerttua painavat parisuhdeongelmat ja oman seksuaalisen suuntautumisen pohdiskelu, toisaalta riveiltä paistaa vapauden huuma ja ilo. Tyttö tutustuu toiseen maailmansotaan ja natsien hirmutekoihin, toisaalta hän samaan aikaan syleilee maailmaa ja nautiskelee matkustelusta, musiikista ja uusista farkuistaan. Toisaalta äiti on nolo ja ärsyttävä ja oma tulevaisuuskin hämärän peitossa, toisaalta se sama äiti osaa olla myös ymmärtäväinen ja lempeä ja itse Kerttukin saa opettajalta kehuja ja kannustusta. Juuri tuotahan koko teini-ikä on. (Ja on se aikuisuuskin välillä.)

Erityisesti pidin kirjan suoruudesta ja siitä ettei asioita paisuteltu. Kirjan teemat olivat isoja ja pieniä, mutta kaikista puhuttiin suoraan eikä niistä rakennettu muodottomia ja ahdistavia ongelmia. Esimerkiksi Kertun bi-seksuaalisuus nyt vain oli yksi teema muiden joukossa ei mikään valtava ja koko kirjaa hallitseva ongelma, joka tytön tulisi ratkaista. Toivon todella, että tämän päivän nuoret elävät tällaisessa todellisuudessa, jossa äidille voi puhua niin tyttö- kuin poikaystävistä samalla tavalla.

Kirja oli ennen kaikkea luonteva ja elävä. Hyvin hauskakin se oli, totta kai, vaikka osittain varmaan nauroinkin eri asioille kuin kohderyhmä. Kirja oli myös hykerryttävän täynnä erilaisia viittauksia musiikkiin, kirjallisuuteen ja virtuaaliseen elämään. Hauska ajatella, että siellä nyt joku 15-vuotias etsii kirjan innoittamana käsiinsä Wong Kar Wain elokuvia tai "Persepolis" -sarjakuvan. Ja luultavasti nyt ainakin Anne Frankin päiväkirjan painokset katoavat kirjastoista tämän kirjan myötä.

Kyllä minä luulen, että olisin tykännyt tästä kirjasta silloin nuorenakin, mutta nyt lisäimua toi kirjan ihana turvallisuus ja sen muistaminen millaista elämä olikaan kun joku toinen maksoi laskut ja piti huolta. Kertun äiti on hassu karikatyyri suositusta rakkausromaanikirjailija. Tyttärensä silmissä naurettava, mutta samalla kuitenkin avarakatseinen ja turvallinen huolenpitäjä.

 

- Missä seikkailunhalusi on, nuori neiti?

- Se nukkuu. Äläkä kutsu mua nuoreksi neidiksi, senkin ikäloppu, hautaa lähestyvä seniori.

- Äitinsä tytär.

 

Kirja myös aiheutti itsessäni matkakuumeen. Jos sivulla 17 yllätin itseni ajattelemasta, että tuonne Amsterdamiin pitäisikin muuten taas pian piipahtaa.

Ja kirjan suurin yllätys oli tosiaan itsellenikin se, että Anne Frankin päiväkirjassa kuvaillaan seksuaalisia tunteita toista tyttöä kohtaan! Itse luin ”Nuoren tytön päiväkirjan” silloin joskus yläasteella minäkin ja itseltäni ainakin menivät aivan ohi nuo ratkaisevat lauseet, joissa Anne kuvailee kuinka haluaisi kosketella ystävättärensä rintoja. Niin sitä vaan lukee kirjoja hetero-silmälasien läpi. Hyvä, että joku toinen on ollut tarkkaavaisempi!

 

Lesbo-sanakin on niin luotaantyöntävä. Ihan kuin jokin matelijalaji. Eipä sillä, hetero kuulostaa kasvilta. Piharatamo ja hetero.

 

Samoista päähenkilöistä löytyy vielä kaksi muutakin kirjaa "Goa, Ganesha ja minä" sekä "Jäämeri, jäähyväiset ja minä". Ja kun tuo viimeinen kirja vielä sijoittuu Norjaan, niin täytyy kyllä ehdottomasti lukea nuo jatko-osatkin! Ihastuin tähän kirjaan niin, että lisäsin Rannelan blogin tuohon sivupalkkiinikin.

Huomasin muuten vasta nyt, että Saralla on myös tyttökirjaklassikoiden verkkokauppa. Käykäähän kurkkaamassa sielläkin!