Vielä vähän hehkutusta. Lupaan taas ihan pian haukkua ja olla kriittinen...

Viikonloppuna R&A-elokuvien lomassa ehdin lukea myös Vigdís Grímsdóttirin uusimman kirjan. "Sydän, kuu ja sinilinnut" ("Hjarta, tungl og bláir fuglar") on toinen osa trilogiasta, jonka ensimmäinen osa oli "Valosta Valoon" ("Frá ljósi til ljóss") ja jonka kolmas osa on vasta tulossa, jee! Molemmat kirjat ovat pöyristyttävän kauniita, sadunomaisia tarinoita perheestä, jossa ihmissuhteet ovat hieman normaalia mutkikkaampia... On isä, joka rakastuu tulisesti naiseen, jonka kuvan näkee lehdessä kymmenvuotiaana ja käyttää elämänsä tuon naisen etsimiseen. On tyttö, jonka isoisoisä on Pöllömies ja joka tanssii öisin kojoottien kanssa. On ystävä, joka haluaa maalata kuin Frida Kahlo, veljekset, jotka saavat nimensä värien mukaan: toinen on ruskea niin kuin maa ja toinen on sininen kuten taivas. On ihan täydellisen väärää rakkautta, puihin ripustettuja tauluja ja ihmisiä, joista ei voi tietää ovatko nämä yhä elossa vai eivät.

"Valosta valoon" on niin kaunis, että se melkein jo ärsyttää. Kunnes toiseksi viimeisellä sivulla lukijan syliin pudotetaan pommi ja koko kirja muuttuu toiseksi. "Sydän, kuu ja sinilinnut" -kirjan yllätys kuvataan hitaammin, vihjailevammin, niin että sitä alkaa epäilemään jo kirjan puolivälissä. Hienoja kirjoja molemmat ja hienoja, grímsdóttirmaisia yllätyksiä molemmat. Enempää en kerro.

Seuraavat katkelmat on molemmat taas suomentanut Tapio Koivukari. Joskus mietin, että voikohan teksti olla oikeasti yhtä kaunista ja soljuvaa islanniksi? Ja miten ihanaa ja ihanaa, että maailmassa on ihmisiä, jotka pystyvät kääntämään tällaisia kirjoja minulle! Välillä tuntuu, että maailma on suunniteltu juuri oikein.

 

Kyyhkysen sanat kävivät toteen kaiken kaikkiaan. Myöhemmin, kun Rósa sanoi Lúnalle, että oli seissyt itkemässä heidän talonsa edessä, koska oli säälinyt itseään niin paljon, Lúna sanoi, että jo oli ollut aikakin. Koko ikäänsä ei voinut olla lapsi. Oliko hän sitten ollut Lúnan mielestä kovin lapsellinen? Ei, mutta ehkä joskus hiukan pihalla ja irti elämästä.

-Mutta sen voi korjata, rakas ystävä, sillä luulen, että meidän on tullut aika puhua veljesten kanssa. Minusta meidän on tosiaan välttämättä lakattava roikkumasta tuolla tavoin puussa ikkunan ulkopuolella vain katselemassa, kun he riisuutuvat.

-Kuitenkin se on ollut usein kivaa.

-Kyllä, mutta nyt me porhallamme todellisuuteen, Lúna sanoi, sytytti kaksi sikaria, ojensi toisen Rósalle ja sanoi, että heidän pitäisi polttaa, sillä se sai luonnon väkeväksi ja tunteet vielä jännittävämmiksi.   ("Valosta valoon")

 

-Me muutamme täältä tänään, Lenni, äiti sanoi ja nyt oli kuin kieli olisi otettu minulta pois, riistetty meiltä kaikilta ja heitetty tomuiseen nurkkaan, missä se virui kuin huonosti pidetty kissa, aliravittu kaniini tai nälkiintynyt korppi. Niin, tietysti kieli oli varmaan nälkään nääntymäisillään tämmöisen lauseen jälkeen, se ei voinut kukoistaa ja kohota korkeuksiin, kun moinen toivoton ulina valui jonkun suusta, valui ja valui kuin lieju, ihmisenpaska ja sikamaisuus. Älä nyt liioittele, Lenni. Ympäriltäni kaikki muuttui raskaaksi heti, kun hän sanoi tämän, minkä tähden sinä satutat minua, äiti. Silmissäni musteni, tuntui, kuin en pystyisi enää kuvittelemaan valoa ja varjoa. Olin vain pyörryksissä pimeydessä ja yhtäkkiä tajusin, että sinilintujen laulu, tämä itsestäänselvä ja ihana aamulaulu, oli myös vaiennut.   ("Sydän, kuu ja sinilinnut")