Rakkauden alku tarvitsee unia. Se tarvitsee heräämisiä unista, ajatuksia joita ei osaa heti paikantaa. Se tarvitsee välimatkan, etäisyyden jonka voi kuroa umpeen palauttamalla mieleen toisen yksityiskohdat; sellainen suu, leuka. Sellainen painauma ranteessa. Ja se katse! Entä se nauru! Ja se lause puista!
On soudettava saareen, lämmitettävä sauna ja ajateltava: tänne minä haluan hänen kanssaan tulla, minä haluan soutaa hänen kanssaan järven yli ja nähdä ketun vilahtavan männikössä. Minä haluan sanoa pihapiirin kuusista: eivätkö ne näytä ystävällisiltä satuhahmoilta jotka vartioivat menneisyyttä.
Heti alkuun täytyy marista vähän. Alkaessani lukea Riikka Pulkkisen ”Totta”-romaania ärsyynnyin siitä, että se vaikutti niin samanlaiselta kuin edellinen ”Raja”, johon en täysin varauksetta ihastunut. Jälleen kuvataan vanhaa pariskuntaa, joista toinen tekee kuolemaa ja jälleen kuvataan nuoren tytön ja vanhemman naimisissa olevan miehen suhdetta. Eikö Pulkkinen todellakaan tunne muita rakkauden muotoja kuin sen missä tehdään kuolemaa ja sen missä pariskunnan voimatasapaino on aivan nyrjähtänyt (”Rajassa” opettaja-oppilas –suhde, tässä kirjassa työnantaja-kotiapulainen –suhde)? Miksi nuori nainen haluaa kuvata nimenomaan tällaisia ihmissuhteita?
Jokseenkin ärsytti myös se, että eräs päähenkilöistä vaikutti niin täydellisesti Pulkkisen omalta kuvalta. En todellakaan tunne Pulkkista henkilökohtaisesti, mutta eiköhän meistä jokainen ole lukenut hänestä niin monta haastattelua, että kuvittelee tuntevansa kirjailijaa ainakin vähän jo niiden perusteella. Tiedän esimerkiksi, että Pulkkinen on joskus työskennellyt Akateemisessa kirjakaupassa, aivan niin kuin tämän ”Totta”-kirjan Anna. Ja juuri tällaisia asioita en haluaisi kirjailijasta tietää. Ilmeisesti uin tässä suhteessa vastavirtaan, mutta mitä enemmän kirjailijasta tiedän sitä vähemmän yleensä pidän hänen kirjoistaan. Tuntuu, että kirjailijan liian henkilökohtainen tunteminen vähentää hänen kirjojensa magiaa ja imua. Pulkkinen vaikuttaa ihmisenä sympaattiselta, mutta silti harmittaa, että olen lukenut niinkin paljon niitä haastatteluja. Juoruilija-minäni ei selvästikään osaa suojella lukija-minääni tarpeeksi hyvin.
Mutta se niistä marinoista.
Tällä kertaa Pulkkinen on nimittäin kuitenkin löytänyt vielä muitakin rakkauden lajeja kuin nuo alussa mainitut. ”Totta”-kirjan kantavat rakkaussuhteet kun tapahtuivatkin mielestäni ennen kaikkea äitien ja tyttärien välillä. Jos romanttisen rakkauden kuvasto onkin jo jokseenkin käytettyä, on äiti-tytär-suhteen kuvaaminen ehdottoman raikasta, persoonallista ja kaunista. Ehkä erityisesti siksi, etteivät kaikki äiti-tytär-parit edes ole äitejä ja tyttäriä keskenään. Äitiys on niin paljon muutakin kuin vain biologista äitiyttä. Lasta voi rakastaa, ikävöidä ja surra vaikkei tämä olisikaan oma ja äitiä voi tarvita, vaikkei tämä olisikaan juuri se oikea biologinen äiti.
”Totta” kertoo kolmiodraamasta, joka tapahtuu 1960-luvulla, mutta joka jättää merkkinsä aina pääparin lapsenlapsiin asti, puolen vuosisadan päähän. Kaikki kirjan henkilöt, aikuiset ja lapset haluavat ennen kaikkea rakastaa, jotkut rauhallisesti ja lempeästi, mutta useimmat kiihkeästi ja hillittömällä vimmalla.
Kirja keikkuu koko ajan sillä rajalla onko se sittenkin liian melodramaattinen, ehkä jopa jollain tapaa teennäinen, mutta mielestäni tarina selviytyy karikoista kuitenkin yllättävän hyvin. Kirja on ennen kaikkea koskettava, vilpitön ja kaunis ja henkilöt jäävät päähän elämään pitkäksikin aikaa. Kirjan voima ja heikkous on ehdottomasti ennen kaikkea sen kieli, joka soljuu eteenpäin pehmeästi ja kauniisti, mutta toisinaan hieman ylidramaattisesti. Uskon, että tekstiä on hiottu pitkään ja hartaasti, mutta kyllä siellä mielestäni oli vielä muutama kohta, jotka olisi voinut karsia. Ihan kaikkea ei tarvitse koko ajan painottaa, sillä liika painotus vähentää sanoman voimaa.
Kyllä tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Pulkkinen osaa kirjoittaa ja hänellä on tarina, joka ansaitsee tulla kerrotuksi. Jos ei muuta niin ainakin kirja sai minut mietimään omaa elämääni. Omia äiti-tytär-suhteitani sekä kaikkia niitä entisiä rakkauksia. Melkein joka yö on joku vanhoista rakkauksistani tullut vierailemaan uniini ja onhan sekin jo jotain. Monia heistä en ollutkaan tavannut pitkiin aikoihin!
Hän on niitä jotka ajattelevat, että kenelläkään ei ole varaa ohittaa rakkautta. Hän on niitä jotka ajattelevat, ettei kukaan ole niin äveriäs että voisi kävellä rakkauden ohitse. Siksi hän pitää ovea auki.
Tässä vielä muutama linkki:
Aamu-TV:n mielenkiintoinen keskustelu kirjailijan kanssa
(Niin ja jos minä saisin päättää antaisin sen Finlandian ehkä kuitenkin mieluummin Markus Nummelle. Mutta en itke, jos Pulkkinen sen saa.)
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.