Olin pieni tyttö, ehkä 6-vuotias, kun löysin mummolasta äidin vanhoja kirjoja. Kaikista ihanin oli tuo kuvassa näkyvä L.M.Montgomeryn "Runotyttö etsii tähteään". Se on Runotyttö-trilogian kolmas osa, mutta luin sen heti ensimmäisenä. Ehkä siksi en koskaan innostunut yhtä paljon aivan ensimmäisestä "Pieni runotyttö"-kirjasta, siinähän Emilia Byrd Starr on vasta lapsi. Minä olin kuitenkin päässyt jo kurkistamaan hänen ihanaan ja hurmaavaan nuoruuteensa.

Maija Karman kuvittama kansi on ehkä kaunein koskaan näkemäni. Noin minäkin haluan istua. Kauniissa hameessa ikkunalaudalla, illan hämärtyessä hitaasti ulkona. Kirja huolimattomasti sylissä. Odottaen... ihanaa tulevaisuutta. Tyttökirjat pitää lukea nimenomaan tyttönä. Olen onnellinen, että löysin sen lumotun maailman juuri silloin kun oli sen aika. Muutama vuosi sitten vietin kuukauden yksin metsän keskellä ja otin mukaani vain L.M.Montgomeryn Anna-kirjasarjan, myös ne uudet suomennokset, joita ei minun lapsuudessani ollut. Rakastin kirjoja edelleen (paitsi ne uudet olivat kyllä aika onnettomia ja niissä oli maailman kauheimmat kansikuvat!) mutta aika oli tehnyt tehtävänsä. Julma totuus on, että en ole enää siinä iässä, että voin istua ikkunalaudalla odottamassa tulevaisuutta. Minun tulevaisuuteni on tässä ja nyt, se mistä lapsena haaveillaan on nyt käden ulottuvilla. Ja vaikka se kaikki on ihanaa ja hienoa niin on myös haikeaa päästää irti noista haaveista. Luin lapsena niin paljon romanttisia tyttökirjoja, että minun on täytynyt oikeasti pitää varani, etten kuluta elämääni haaveiluun, vaan välillä oikeasti menen ja elän. Olen erittäin lahjakas istuskelemaan teekuppi kädessä ikkunasta tuijottaen, mutta vuosien varrella olen onneksi oppinut myös joskus nousemaan ja astumaan ovesta ulos. Tyttökirjat loppuvat usein aikuisuuden kynnykselle ja niin niiden kuuluukin. Silti luopuminen on välillä rankkaa. Tästä olen kuitenkin puhunut jo aikaisemminkin täällä joten en nyt piehtaroi tämän enempää kaihossa ja nostalgiassa.

Runotytöistä on kirjoitettu niin paljon, että en tiedä osaanko sanoa mitään sellaista mitä joku toinen ei olisi jo sanonut. Ehdotan, että luette paitsi L.M.Montgomeryn kirjoja niin myös Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittaman kirjan "Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt". Kirja on täynnä suomalaisten naisten (ja muutaman miehen) muistoja Anna- ja Runotyttö-kirjoista. Upea kirja! Todellinen kulttuuriteko koota noita muistoja yhteen. Melkein jokaiseen muistoon voin itsekin yhtyä. Minä myös olen lukenut kirjoja uudelleen ja uudelleen, katsonut tv-sarjoja, leikkinyt, kirjoittanut, nähnyt unia, haaveillut ja keskustellut niistä ystävien, äidin, siskojen kanssa. Kirjat tulevat kulkemaan aina mukanani. Siitä huolimatta, että minut on hätistelty pois siitä maagisesta nuoruuden haavemaailmasta, pääsen kurkistamaan sinne aina uudelleen näiden kirjojen kautta. Silloin kun väsyttää ja surettaa, silloin kun olen flunssassa sängyn pohjalla tai sitten vain aurinkoisena päivänä nurmikolla lojuen.

Seuraava on suosikkikohtani "Runotyttö etsii tähteään"-kirjasta. Emiliaa on pyydetty kirjoittamaan loppuun toisen kirjailijan tarina, jonka viimeiset sivut ovat mystisesti kadonneet. Kun tuo tarina uusiksi kirjoitettuine loppuineen julkaistaan lehdessä raivostuu alkuperäinen kirjailija ja ryntää Emilian luo haukkumaan tämän pystyyn...


    -Tosiaan, huudahti Emilia asian yhtäkkiä valjetessa hänelle. -Nyt minä muistan, Te kirjoititte "Kuninkaallisen kihlauksen".
    -Niin, kertomuksen, jonka te tunteettomasti murhasitte.
    -Voi, olen pahoillani, keskeytti Emilia. -Tietenkin se oli teistä anteeksiantamatonta. Se tapahtui näin...
    Mark Greaves keskeytti hänet huiskauttaen pitkää valkoista kätään.
    -Ei sillä väliä. Ei sillä väliä. Se ei kiinnosta minua vähän vähää. Myönnän olleeni hyvin vihainen tullessani tänne. (...) Kertomukseni oli raakalaismaisesti silvottu. Onnellinen loppu. Kauheaa. Alkuperäinen oli surullinen ja taiteellinen. Onnellinen loppu ei voi koskaan olla taiteellinen. (...) Tulin tänne syyttämään ja moittimaan. Mutta olenkin tässä palvomassa.
    Emilia ei yksinkertaisesti tiennyt mitä sanoa. Uuden Kuun perinteissä ei ollut ennakkotapausta tämän varalle.
    -Ette ymmärrä minua. Te olette ymmällä, hämmennyksenne pukee teitä. Sanon jälleen: merkillinen hetki. Minä tulen tänne raivoissani ja tapaan jumalaisen ihmeen. Tajusin heti teidät nähdessäni, että teidät oli määrätty minulle ja vain minulle.
    Emilia toivoi, että joku tulisi. Tämä oli kuin painajaisunta.
    -On naurettavaa puhua noin, hän sanoi lyhyesti. -Olemme vieraita...
    -Emme me ole vieraita, keskeytti mies. -Olemme tietysti rakastaneet toisiamme jossakin entisessä elämässä. Ja rakkautemme oli kiihkeätä, häikäisevää - ikuista rakkautta. Minä tunsin teidät heti astuessani huoneeseen. Kun olette selvinnyt suloisesta hämmennyksestänne, tekin ymmärrätte sen. Milloin tulette vaimokseni?
    On pikemminkin ärsyttävää kuin miellyttävää tulla kosituksi viiden minuutin tuttavuuden jälkeen. (suom.Laine Järventaus-Aav)


Tämän jälkeen Emilia antaa kosijalle pakit, kosija heittää maljakon seinään ja marssii raivoissaan ulos huoneesta! Hih! Ei ihme, että rakastuin kirjaan silloin kuusivuotiaana...