Yksi hienoimpia sarjakuvia joita olen pitkään aikaa lukenut on Marjane Satrapin "Persepolis -iranilainen lapsuuteni" (suom. Taina Aarne) ja sen jatko-osa "Persepolis -The Story of Return" (translated Anjali Singh) joka toivottavasti suomennetaan myös pian.

Ensimmäisessä kirjassa (joka muuten on ensimmäinen koskaan julkaistu iranilainen sarjakuvaromaani) Satrapi kertoo lapsuudestaan Iranissa 1970-80-luvuilla, vallankumouksen aikoihin. Satrapin perhe on koulutettu ja vasemmistolainen. Äiti on feministi eikä perhe ole lainkaan uskonnollinen. Islamilainen vallankumous ja Iranin ääriuskonnolliset uudet säännöt ovat suuressa ristiriidassa perheen oman elämän kanssa. Tavalliset ihmiset jatkavat elämäänsä kulissien takana. Salaa kuunnellaan punk-musiikkia ja järjestetään juhlia, juodaan olutta ja kritisoidaan hallintoa. Kodin ulkopuolella täytyy kuitenkin käyttää huivia, noudattaa järjettömiä "siveys-sääntöjä" ja esittää uskovaista. Poliittisesti aktiivisia sukulaisia ja ystäviä kidutetaan ja tapetaan ja väärän musiikin kuuntelusta voi joutua poliisiasemalle ruoskittavaksi. Kun Satrapi täyttää 14 lähettävät vanhemmat hänet pois maasta Eurooppaan, koska haluavat antaa hänelle mahdollisuuden elää normaalia nuoruutta ja välttyä vaaroilta, jotka voivat kohdata vapaamielisesti kasvatettua hiukan nenäkästäkin teini-tyttöä.

Toinen kirja alkaa tilanteesta, jossa Satrapi on saapunut Itävaltaan ja yrittää sopeutua elämään siellä. Hänen elämänsä eroaa kuitenkin ratkaisevasti muiden teini-ikäisten elämästä. Satrapi on kokenut sodan, nähnyt sukulaistensa kuolevan ja elää nyt vieraassa maassa ypöyksin. Hän saa ystäviä, mutta tarvitsee ja kaipaa aikuista suojaa, jota ei ole tarjolla. Kotiin Iraniin Satrapi ei voi kertoa miten huonosti voi, sillä siellä voidaan vielä huonommin. On vain pärjättävä yksin. Satrapi kokeilee erilaisia pukeutumistyylejä, alkoholia, huumeita ja seksiä niin kuin melkein jokainen teini, mutta koska hänellä ei ole ketään aikuista pitämässä huolta päätyy hän lopulta asumaan kadulle ja sieltä sairaalaan. Toivutttuaan hän palaa Iraniin opiskelemaan kuvataiteita. Ja taas kerran hän on ulkopuolinen ja elää eri todellisuudessa kuin opiskelutoverinsa. Muut ovat eläneet nuoruutensa Iranissa, mutta Satrapi on viettänyt viitisen vuotta Euroopassa eikä koe enää Irania kodikseen.

Mielenkiintoinen teema, joka toistuu sarjakuvissa tiheästi on koulutuksen korostaminen. Täytyy seurata uutisia, täytyy lukea klassikoita, täytyy ymmärtää erilaisia oppisuuntia. Mitä kielletympää sivistys ja vapaa tiedonvälitys on sitä selkeämmin sen tarpeellisuuden ymmärtää. Aina musiikin kuuntelun ja hummailun jälkeen Satrapi ryhtyy lukemaan Marxia tai Beauvoirta ja osallistuu vanhempiensa poliittisiin keskusteluihin vaikkei aina kaikkea ymmärräkään.

Liikuttavaa on myös Satrapin feministi-äidin jatkuva huoli tyttärestään ja siitä, että tämän täytyy saada elää vapaata ja itsenäistä elämää. Kun Satrapi päättää mennä parikymmpisenä naimisiin ei äiti halua häntä kieltää, mutta sulkeutuu häissä itkemään vessaan sitä, että nyt hänenkin tyttärestään tulee perinteinen iranilainen kotirouva, vaikka hän toivoi tälle parempaa elämää. Useaan otteeseen äiti painostaa lastaan lähtemään maasta eikä enää palaamaan sillä tytär ansaitsee jotain parempaa.

Olisi mahtavaa jos nämä kirjat voitaisiin saada suomalaisiin kouluihin. Sarjakuvat kiinnostaisivat varmasti nuoria ja näiden tarinoiden kautta Iranin historia ja nykyisyys avautuu aivan uudella tavalla. Lukiessaan tajuaa voimakkaasti tilanteen vääryyden ja silti samalla sen, että tuossakin maassa, niin kuin kaikkialla hirmuhallinnon alaisuudessa elää roppakaupalla viisaita, älykkäitä, sivistyneitä ihmisiä.

Itse pidän ihan hirveän paljon myös Satrapin piirrosjäljestä, joka on yksinkertaista ja kaunista. Täältä löytyy muutama esimerkki sivu. Lukekaa! Aivan mahtavia kirjoja!