Tämän kirjoituksen kommentissa Kirsi-Maria kysyi onko minulla ennakkoluuloja joitakin tiettyjä kirjoja kohtaan. Varmasti on, mutta heti ensimmäiseksi tuli mieleen eräs muisto nuoruudestani.

Olin siis koko lapsuuteni ajan lukutoukka ja luin lähestulkoon kaiken minkä käteeni sain. Rakastin kirjoja ja lastenkirjoista siirryin sujuvasti nuortenkirjoihin. Seuraava askel oli kuitenkin vaikeampi. Muistan, että olin joskus lapsena ottanut hyllystä ”oikean” aikuisten romaanin ja yrittänyt lukea sitä. En muista mikä kirja oli kyseessä, mutta muistan, että ensimmäinen lause kuvasi pölyistä hiekkatietä ja sitä kuinka se mateli autiossa maisemassa. Ensimmäisen sivun jälkeen olin kuolla tylsyyteen ja päätin etten ikinä siirry nuortenkirjoista aikuistenkirjoihin, koska ne ovat niin puuduttavan tylsiä.

Yläasteelle mennessäni äiti kuitenkin houkutteli minut myös aikuisten romaanien pariin. Aivan esimmäiseksi hän antoi minulle luettavaksi kaksi kirjaa ja lupasi olla tyrkyttämättä enempää, jos en noista kirjoista pitäisi. Toinen oli John Steinbeckin ”Hyvien ihmisten juhla” ja toinen John Irvingin ”Garpin maailma”. Rakastuin tietenkin molempiin. Olin täysin huumaantunut siitä tavasta, jolla nuo kirjat oli kirjoitettu. Ne todellakin erosivat useimmista siihen asti lukemistani nuortenkirjoista ja avasivat minulle täysin uuden maailman, josta ei enää ollut paluuta. Muutaman vuoden sisällä luin käytännössä kaikki Steinbeckin ja useimmat Irvingin kirjat. Lukiessani niitä peräkkäin huomasin vähitellen kuinka noilla molemmilla kirjailijoilla oli täysin omanlainen äänensä ja myöskin tapa lievästi toistaa itseään. Noista kahdesta esimerkistä innostuneena pyysin äitiä antamaan lisää vinkkejä ja kirjastonhoitajana äitini onneksi osasi ehdottaa juuri oikeita kirjoja. Nuortenkirjoihin ei enää ollut paluuta.

Tällä en kuitenkaan missään nimessä tarkoita, että väheksyisin nuortenkirjoja tai kirjailijoita, jotka kirjoittavat nuorille, en todellakaan! Hyvin monet nuortenkirjailijat kirjoittavat käsittämättömän hyviä kirjoja ja olen ikuisessa kiitollisuudenvelassa noille monille nuoruuteni rakkauksille, kuten Jukka Parkkiselle, Tuula Kallioniemelle, Ulf Starkille tai vaikkapa Christine Nöstlingerille, vain joitakin mainitakseni. Raivostun edelleen aina, kun joku alkaa puhua nuortenkirjoista jotenkin vähättelevään tai halveksivään sävyyn. Ne olivat minun rakkaitani! Olin vain lukenut noita kirjoja niin intohimoisesti ja paljon, että yläasteella olin juuri oikeassa iässä siirtymään aikuisten hyllylle.

Muistan, että joskus vuosia sitten NYT-liitteessä kirja-ummikko päätti vuosien lukemattomuuden jälkeen ryhtyä lukemaan ja otti ensimmäiseksi kymmeneksi kirjakseen perinteisiä klassikoita. Monista hän pitikin, mutta muistaakseni ”Sadan vuoden yksinäisyyttä” tuo ummikko inhosi. Mietin tuolloin, että tuo ihana kirja ei todellakaan ole erityisen helppoa luettavaa ihmiselle, joka ei ole tottunut lukemaan. Luulen, että lukemisessa(kin) harjoitus tekee mestarin. Olen lukenut vuosien varrella niin paljon, että uskon olevani nykyisin melkoisen ennakkoluuloton lukija ja ennen kaikkea osaan nauttia hyvin monenlaisesta kirjallisuudesta. Otan kirjat sellaisina kuin ne tulevat. Jos en tajua nykyrunoudesta mitään nautin ainakin sanojen ja äänteiden kauneudesta ja mielikuvista, joita ne herättävät. Jos jokin kirja on mielestäni hölmöä hömppää käännän aivoni hömppävaihteelle ja nautiskelen tuosta viihteestä. Jos kirja on tylsä varaan sen lukemiseen aikaa ja ainakin yritän ymmärtää mitä tuolla autiomaata halkovalla pölyisellä hiekkatiellä halutaan kertoa. Varmasti ennakkoluulojakin silti edelleen on ja siksi noudatan edelleen silloin tällöin ohjetta lapsuudestani. Kävelen yhä silloin tällöin silmät kiinni kirjahyllyn eteen, otan ensimmäisenä käteen osuvan kirjan ja luen sen, vaikutti se mielenkiintoiselta tai ei. En muista vielä kertaakaan totaalisesti pettyneeni.