Sanokaa te totuus, rannalla kasvavat puut.

Mikä se on. Te tiedätte, en itkenyt

silloin kun synnyin, ja pääni työntyi esiin

kuin lämmin, säkistä löytyvä kurpitsa.

Enkä palellut, vaikka pakkanen oli

sinä talvena kova, ja aurinko laski horisonttiin

kuin helvetistä tänne lyöty pesäpallo.

Te seisoitte täällä jo silloin, hytisten

venäläisten kauppojen edustoilla jonottavien

tavoin. Odotitte kolmekymmentä vuotta.

Sormiinne puhaltaen sanoitte toisillenne:

jonakin päivänä hän tulee vielä.

Nyt olen tässä, painan käteni kylkeänne vasten.

Saatte aloittaa millä kielellä tahansa.

 

Jouni Inkala

 

Pidän ihan hirveästi tämän runon ajatuksesta, että paikat odottavat meitä. Vaikken itse tiedä minne päädyn tai minne kuulun, niin puut, kivet ja kadut tietävät kyllä. Siellä ne odottavat, ympäri maailmaa ja huokailevat sitten tyytyväisinä, kun minä vihdoin saavun. Ajatus on jotenkin hykerryttävä ja kuulostaa hyvinkin mahdolliselta. Niinhän se on, että tietyissä paikoissa vaan on enemmän kotonaan kuin muualla. Toisinaan tulee tunne, että tämä talo tai kaupunki on olemassa minua varten. Tänne minun pitikin tulla, lepäämään, hakemaan lohtua, iloitsemaan, nautiskelemaan. Löysin kerran puutarhan Santiago de Chilestä ja tajusin heti, että siellä haluaisin viettää ikuisuuteni. Jos jonkinlainen taivas on olemassa, niin minä haluaisin päätyä siihen puutarhaan, kulkemaan sen hiekkapoluilla ja lukemaan kirjoja isojen raskaiden puiden katveessa. Olen sitä paitsi varma, että puutarha tunsi samoin. Tulithan sinä, puutarha huokasi, kun minä vihdoin saavuin ja me lopultakin kohtasimme toisemme.