Hei rakkaat, olen palannut! Laitanpa tähän teille heti aluksi Anni Sinnemäen ruonon, joka on suloinen ja sellainen sopiva pussailu-runo, koska jostain syystä olen tänään pussailu-tuulella, siis nimenomaan ystävien pussailu-tuulella.


Miksi ystävättäret ovat ihania

Koska he ovat kuin kaikkein kauneimmat perhoset
koottuna yhteen tämän pöydän ääreen
he nauravat ja räväyttävät silmänsä auki
heidän käsivarsiensa pyöreys kyynärtaipeen ja olkapään puolivälissä
heidän luunsa, jotka erottuvat, solisluu tai vähän terävä lantioluu
nauraessaan he puistelevat päätänsä
"ei voi pitää paikkaansa" joku sanoo naurun välistä
sillä asia oli kyllin mehukas

Mitä tahansa ratkaisuja tekeekin,
ystävättäret kyllä löytävät sille perustelut

Spekuloimme pikkusisarten poikaystäviä
ymmärtävätkö äidit surujamme
mikä on sopiva asuntolainan korkomarginaali
teilaamme novellikokoelman
kertaamme tiettyjä tärkeitä tapahtumia
olemme kerranneet ne jo useasti aikaisemminkin

Miten minä oksensin kylpyammeeseen
kun tapasimme Annan kanssa ensimmäistä kertaa
olemme tunteneet kauan
mutta kertaamme ne tapahtumat kerran vielä
ihan kertaamisen ilosta
lämpimän kuivan valkoviinin maun
jotkut rajan ylittävät junamatkat

Tässä vaiheessa menestys pukee ystävättäriä sopivalla tavalla
elegantisti
he näyttävät suhtautuvan siihen
kuten savukkeeseen rakastelun jälkeen
60-luvun ranskalaisessa elokuvassa
toissijainen nautinto josta tulee hieman raskas olo.

Joskus heräämme juhlien jälkeen
syömme aamiaisen hitaasti tämän pöydän ääressä
ripsivärin ja rajauskynän jäänteet tekevät silmistä tummat
nauramme edellisen illan asioille
joku lähestyi sitä, se ja se oli hapan

Tämä yhteinen aamiainen ajaa pois
sen ahdistuksen mitä liian pitkät juhlat tuovat niille
jotka heräävät yksin. Jos saan valita eläkkeellä
en jaa elämääni minkään aviomiehen
vaan heidän kanssaan.

Varsinkin tuo runon loppu on mielenkiintoinen, sillä tuntuu, että vastaava ajatus on käynyt aika monenkin ystäväni mielessä lähiaikoina. Yhden ystävän kanssa olemme pohtineet, että vanhoina pitäisi pistää pystyyn yhteinen kommuuni-vanhainkoti, jonne voisime yhdessä palkata hoitajan avuksemme. Toinen ystävä haaveilee yhteisestä pihapiiristä, jossa kaikki ystäväperheet voisivat asua jo nyt lähellä toisiaan, omissa asunnoissaan, mutta jakaen yhteisen pihan, saunan, pesuhuoneen ja jonkinlaiset sosiaaliset tilat. Tiedättehän, sellaisen vanhanaikaisen maalaistalon pihan, jossa lapset juoksentelevat ympäriinsä kanojen ja koirien kanssa ja heitä vahtii se joka kulloinkin ehtii. Melko harva tuntuu tällä hetkellä haaveilevan vain siitä pienestä ydinperheestä, sen sijaan melkein kaikkien tuttujeni haaveissa siintää jonkinlainen yhteisöllisempi eläminen.

Minun käsitykseni perheestä on ehdottomasti laajempi kuin klassinen äiti, isä ja 1,7 lasta. Johtuu kenties siitä, että oma lapsuudenperheeni on melkoisen iso ja hieman monimutkainenkin, (ainakin ulkopuolisten silmissä) että en ole koskaan osannut ajatella perheen määrittyvän vain verisukulaisuuden perusteella. En myöskään koskaan lapsena haaveillut vauvoista tai omakotitaloista, vaan olen aina ajatellut, että mahdollisen parisuhteen lisäksi ennen kaikkea ystävät ovat minun perheeni. Ystävät tuovat turvaa ja pitävät huolta, ystävistä näen unia ja heitä kaipaan ulkomailla asuessani, heille kerron ylpeänä saavutuksistani ja heidän kauttaan saan elämääni ihania lapsia ja koiria, jotka ovat ihan vähän minunkin lapsiani ja minunkin koiriani, koska kuuluvat ystävilleni. Ystävien seura on ennen kaikkea lepoa, koska hetken ajan saa olla niin täydellisen paljas ja auki, ilman suojamuureja. Hetken ajan saa olla niin täydellisen kotona.

Joskus mietin haikeana toteutuvatko nuo hienot yhteiset haaveemme kuitenkaan koskaan? Matkustanko minä koskaan Afrikkaan sen yhden ystäväni kanssa niin kuin lapsena haaveilimme? Perustammeko yhteisen kommuunin vanhoina? Aloitammeko koskaan sitä yhteistä yritystä, joka ainakin unelmissamme kuulostaa täydelliseltä? Onko meillä parisuhteiden ja lasten ja töiden jälkeen yhä aikaa yhteisille suunnitelmille? En tiedä. Ystävyydessä kauneinta on kuitenkin se luottamus, että yhteys säilyy. Voin muuttaa toiselle puolelle maailmaa tai mennä naimisiin ja silti tiedän, että se side, joka kiinnittää minut ystäviini vahvistuu kuitenkin vuosi vuodelta. Ystävät eivät vaadi tai syyllistä ja juuri siksi heidän luokseen on niin helppoa palata, aina uudestaan, vaikkei hetkeen oltaisikaan tavattu.

Ja silti... jos olen aivan rehellinen niin kyllä minä haluaisin heidät kaikki tähän nyt, ympärilleni, asumaan kanssani. Jos saisin ihan itse päättää niin rakentaisin sellaisen maailman, jossa minun ei koskaan tarvitsisi elää erossa ystävistäni. Koska he ovat minulle paitsi ne kaikkein kauneimmat perhoset myös maailman kaikki muut eläimet ja kasvit, värit, tuoksut... minun kotini.