"Eivätkö sukukokoukset olekin rasittavia?" hän sanoi. "Tutut ihmiset kuvittelevat voivansa sanoa mitä sylki suuhun tuo."

"Totta", sanoi Maryam. Hän alkoi sählätä pienelle tiskipöydälle koottujen likaisten keittoastioiden kanssa. Selin Connieen hän vaivihkaa niisti nenänsä. "Eivätkä he todellakaan ole kovin hyvin perillä asioista", hän sanoi.

"Oikeassa olet; eivät he tiedä puoliakaan", Connie sanoi. Hän kääntyi katsomaan ovelle, sillä hänen miehensä oli juuri tulossa kahden lautasen kanssa hänkin. "Me haukumme sukukokouksia", hän sanoi.

"Aivan, kamalia tilaisuuksia", Dave sanoi. (...) "Suvut yleensäkin", Dave sanoi. "Hirveän yliarvostettuja."

(suom. Kristiina Rikman)

 

Olen aikaisemmin lukenut kaksi Anne Tyleriä ja pitänyt molemmista. "Elämän tikapuilla" kertoo tunnollisesta perheenäidistä, joka on kaikille kiltti ja kaikkeen sopeutuvainen, kunnes eräänä päivänä uimarannalla nainen päättääkin vain kävellä pois perhensä luota. Kun perhe myöhemmin tekee poliisille ilmoituksen kadonneesta naisesta ei heistä yksikään muista äidin tarkkoja tuntomerkkejä. Olikos tällä lyhyet vai pitkät hiukset? Silmät olivat kai harmaat - vai ruskeat? Pituus oli ehkä lyhyehkö - vai oliko sentään? Kirja oli hillittömän hassu ja hyvin surullinen. Kuinka monta samanlaista kilttiä naista tästä maailmasta löytyykään ja kuinka näkymättömiä he ovat! Kunnes katoavat...

"Päivällinen koti-ikävän ravintolassa" kertoo sekin perheestä, jonka jäsenet eivät ikinä kohtaa tai ymmärrä toisiaan kunnolla. Riitoja, välinpitämättömyyttä ja väärinkäsityksiä. Perheen pojan toive on, että edes yhden kerran koko perhe pystyisi nauttimaan yhden aterian yhdessä alusta loppuun keskeytyksettä. Siksi hän lopulta antaa perustamalleen ravintolallekin nimeksi "Koti-ikävä".

Anne Tyler kirjoittaa ihmisistä, jotka eivät ole pahoja. Ajattelemattomia kylläkin ja ihmissuhteissaan kömpelöitä. Kukaan ei oikeastaan tarkoita pahaa, mutta silti kaikki tallovat toistensa varpaille, loukkaavat toisiaan eivätkä itsekeskeisyydessään pysty asettumaan toisen nahkoihin.

"Amerikan lapset" ("Digging to America") kertoo sekin perheestä tai oikeastaan useammasta keskenään hyvin erilaisesta perheestä, jotka sattuman johdosta päätyvät yhteen. Kaksi perhettä adoptoi tyttären Koreasta. Toinen perhe on perusamerikkalainen aina hassuuteen asti, toinen perhe on taustaltaan iranilainen. Kulttuurit kohtaavat monella tasolla, samoin sukupolvet. Tyler kuvaa hauskasti äitien välistä kilpavarustelua sekä anoppien ja miniöiden törmäilyä. Jotenkin tuntuu, että ihmiset tässä kirjassa olivat sympaattisempia kuin Tylerin muissa kirjoissa. Se tosin saattaa johtua siitä, että olen itsekin vanhempi kuin edellisiä kirjoja lukiessani. Ymmärrän ehkä keski-ikäisiäkin ihmisiä paremmin nyt kuin parikymppisenä.

Kirjassa käytiin läpi moniakin vaikeita asioita ja kuvattiin tarkkanäköisesti ihmisten hölmöyksiä, mutta silti kirjasta jäi melkein hyrisevän hyvä olo. Hyvin kirjoitettua laatutavaraa, mutta samalla erittäin viihdyttävää ja kodikasta kirjallisuutta. Jos haluat lukea jotain mikä ei ole "niin-kamalan-vaikeaa", mutta ei mitään viihdehömppääkään niin kannattaa ehdottomasti tutustua tähän kirjaan! Toisaalta, jos tavallisten ihmisten pienet perhekonfliktit tuntuvat aiheena liian mitättömältä, niin sitten kannattaa ehkä passata.

(Jännä muuten huomata, että vaikka Anne Tylerin kirjassa ei tapahdu yhtään enempää hirveyksiä tai traagisuuksia kuin tuossa edellä esittelemässäni Juha Itkosen novellikokoelmassa, oli Tylerin kirja erittäin kiinnostava siinä missä Itkosen kirja hiukkasen tylsä.)