Olen kirjoittanut täällä blogissani lastenkirjoista jo kauan ennen kuin sain oman tyttäreni. Kirjallisuus oli todella suuri osa lapsuuttani ja nuoruuttani ja sitä kautta myös nykyistä identiteettiäni ja sitä minkälainen ihminen minusta kasvoi. Mielestäni siis myös aikuiset ilman lapsia voivat suhtautua lastenkirjoihin intohimolla ja kiinnostuksella. Luulen kuitenkin, että oman tyttäreni myötä kiinnostukseni lastenkirjoihin tulee kasvamaan vielä entisestään ja tulen kirjoittamaan niistä täälläkin vielä enemmän.

Niinpä esittelenkin tässä tyttäreni ensimmäisiä suosikkikirjoja.

 

Tämän ensimmäisen säkenöivän kirjan nimi on "Vauvan silmin: Kukkia" ja sen psykedeelisten mustavalkoisten kuvien tulisi auttaa vauvan aivoja kehittymään. Nykyisin kirja alkaa olla jo melko passee, mutta ensimmäisten kuukausien aikana kirja oli todellinen hitti, jota lapsemme jaksoi tuijottaa pitkiä aikoja. (Vieläkin parempaa viihdykettä oli värikäs tyynyliina, jota vauvaraukka tuijotti tuntikaupalla...)

 

Nyt olemme kuitenkin jo siirtyneet kirjallisuuden saralla eteenpäin. Lapseni tämänhetkinen suosikkikirja on jo puoliksi syöty "Arvaa kuka? Panda ja kaverit piilosilla"

 

 

Tämä kurkistuskirja herättää tyttäressä aina yhtä suurta innostusta. Äidissä se on herättäyt myös pelkoa ja inhoa, kun kerran metsästin ruohomättään palasia syvältä lapseni kurkusta. Kurkistusläpät ovat ihania, mutta tätä kirjaa on vaarallista lueskella yksin.

Koska lapsestani kasvaa kaksikielinen on meillä toki läjäpäin myös norjankielisiä lastenkirjoja.

 

Jännittävää nähdä hämmentyykö tyttö tulevaisuudessa, kun samoilla hahmoilla on eri nimet eri kielillä. Esimerkiksi Molly-hiirihän on suomeksi Maisa. Olen kyllä kuullut, että lapsi oppii nopeasti minkäkielisen kirjan kullekin vanhemmalle voi kiikuttaa. Itse luen lapselle toki norjankielisiäkin kirjoja kääntäen ne suomeksi, mutta voi olla, että tulevaisuudessa jätän ne mieheni luettaviksi.

Olen muuten ollut hämmästynyt siitä kuinka hienosti pienikin vauva jaksaa kuunnella pitkiä kirjoja. Vielä muutama kuukausi sitten pystyin lukemaan tytölleni melkein koko "Kuinkas sitten kävikään?"-kirjan ennen kuin mielenkiinto herpaantui. Nykyisin se ei enää onnistu, sillä tällä hetkellä lapsi haluaa osallistua lukemiseen kääntelemällä, myttäämällä ja maistelemalla sivuja. En oikein tiedä mitä tehdä. Toisaalta haluaisin opettaa lapsen kunnioittamaan kirjoja, mutta toisaalta kirjojen kaluaminen tekee tytön niin onnelliseksi, että olen suosiolla uhrannut muutaman kirjan, joille lapsi saa osoittaa tätä hieman väkivaltaista rakkauttaan.

Lapsi on löytänyt toki kirjahyllynkin jo. Sen ääressä on viihtyisää istua ja napsia kirjat lattialle yksi kerrallaan. Ja kaluta vähän salaa niitä kiellettyjäkin kansia.