Tässäpä yksi näitä arvostelukappalekirjoja. ”Veljen vaimon” kirjoittaja Henna Helmi Heinonen seuraa tarkasti mitä hänen kirjastaan netissä kerrotaan, joten hän luultavasti päätyy tännekin. Tervetuloa! Heinonen on myös toisinaan tuohtunut tai pettynyt kirjansa arvosteluihin, joten vähän pelottaa mitä hän tästä arvostelustani pitää. Yritetään nyt kuitenkin.

Heinonen on hyvä esimerkki siitä miksi en yleensä halua tietää kirjailijasta liikaa. Koko lukukokemuksen ajan olin erittäin tietoinen siitä, että tässä on nyt kyseessä THE Henna Helmi, esikoiskirjailija, jonka ”Minusta tulee kirjailija”-blogi on herättänyt suurta kiinnostusta nettimaailmassa ja mediassa muutenkin. Koska itse seurasin Heinosen blogia melkein vuoden ennen kuin sain tämän kirjan käteeni en enää mitenkään osannut suhtautua kirjaan kirjana, vaan ennen kaikkea juuri tämän tietyn Henna Helmi Heinosen kirjana. En ole aikaisemmin kirjoittanut Heinosesta täällä blogissani, koska en vain tiedä mitä hänestä sanoisin. Mielestäni kirjailija Heinonen vaikuttaa samaan aikaan sekä sympaattiselta että ärsyttävältä. Ei minulla ole hänestä tai hänen blogistaan mitään kiveen hakattua mielipidettä. Toisinaan provosoidun ja ärsyynnyn valtavasti hänen kommenteistaan, toisinaan nauran ääneen (siis ilosta, en pilkaten). En kuitenkaan halua, että tämä blogini on paikka, jossa keskitytään kirjailijoihin heidän kirjojensa kustannuksella, joten en ryhdy analysoimaan kirjailijaa tässä sen enempää. Pakko vain kertoa, että tämä kirjailijan blogiin tutustuminen vaikutti hyvin voimakkaasti lukukokemukseeni. Toisille lukukokemus voi epäilemättä olla erityisen hieno juuri samasta syystä, koska kirjailija on jo ”tuttu”. Minulle se oli jokseenkin hämmentävä. Kuten kaikki blogini lukijat jo tietävät, otan kirjani mieluummin pelkkinä kirjoina.

Mistä ”Veljen vaimo” sitten kertoo? Talosta numero kahdeksan, Kilpitiellä. Tuossa talossa asuvasta voimakkaasta äidistä, tämän kolmesta enemmän tai vähemmän hukassa olevasta pojasta ja noiden poikien tyttöystävistä ja vaimoista. Sekä tietenkin kaikkien näiden päähenkilöiden äideistä, isistä, sisaruksista, entisistä kumppaneista ja naapureista. Lukiessa alkaa helposti hengästyttää. Henkilöitä on yksinkertaisesti aivan liikaa! Tulee tunne, että kirjailija on nyt innostunut kirjoittamasta maailmastaan niin, ettei ole enää nähnyt mitkä juonenkäänteet ja henkilöt ovat tarinan etenemisen kannalta oleellisia.

Tämä on mielestäni kirjan suurin ongelma. Oleellinen ei erotu joukosta, kun kaikesta täytyy kertoa kaikki. On hienoa, että kirjailija tuntee henkilönsä näinkin tarkasti, tietää mistä he tulevat ja miksi he toimivat niin kuin toimivat, mutta minun lukijana ei oikeasti tarvitsisi tietää ihan kaikkea. Kirja on niin täynnä turhaa tietoa päähenkilöiden kummin kaiman pikkuveljistä ja näiden traagisista kohtaloista, ettei lukijalle itselleen jää juuri mitään hoksattavaa. Voimakkaimmin tämä tunne tuli lukiessani kohtausta, jossa päähenkilö Marja tapaa pitkästä aikaa äitinsä, johon hänellä on hankala ja traumaattinen suhde. Kohtaus alkaa hyvin ja lukijana alan jo innostua, että nyt kertomus alkaa vihdoin imeä mukaansa! Pääni raksuttaa kuumeisesti, että mistä tässä kaikessa voi olla kyse? Mitä kaikkea äidille ja tyttärelle on täytynyt tapahtunut, että he ovat ajautuneet noin kauas toisistaan? Äidin traagisesta menneisyydestä vihjaillaan muutamilla lauseilla ja lukijana olen innoissani. Ajattelen, että vihdoin pääsen lukemaan rivien välitkin, saan aivan itse rakentaa hahmoille menneisyyden ja taustat! Kunnes kirjailija sitten kuitenkin päättää kertoa minulle kaiken. Pienintäkin piirtoa ja juonenkäännettä myöten. Plääh…

Tulee tunne, että kirjailija ei luota lukijaansa, vaan pelkää, että lukija ymmärtää väärin, jos tälle ei väännetä rautalangasta kaikkia tapahtumia ja taustoja. Kirja onkin täynnä takautumia, joilla selvästi halutaan avata ja syventää henkilöiden tämän hetkistä tilannetta. Minun mielestäni valtaosa takautumista on kuitenkin täysin turhia. Kirja olisi yksinkertaisesti kiinnostavampi, jos kaikkea ei avattaisi näin tarkasti. Olisi kiinnostavampaa pohtia itse, miksi kummassa Tuikku käyttäytyy noin tai mitä ihmettä veljesten kesken on vuosien varrella tapahtunut. Mielestäni kirjailija vie lukijalta pois puolet lukemisen ilosta kertomalla itse ihan kaiken. Lukijan omalle mielikuvitukselle ei jää mitään tekemistä. Sitä vain lukee ja rekisteröi tapahtumat, mutta ei pääse kunnolla itse osallistumaan. Harmi, sillä kirjasta olisi voinut tulla oikein hyväkin, jos siitä olisi karsittu turhat takaumat ja selittelyt.

Kirjan perusidea on nimittäin hyvä. Kaikki käänteet eivät ole kovin uskottavia (en tunne yhtään kolmekymppistä, joka tuosta vain muuttaisi uuden kumppaninsa lapsuudenkotiin tämän äidin luokse, vaikka oma kämppä olisikin menossa pois alta), mutta periaatteessa voin helposti ostaa tällaisen perhetarinan, idean siitä kuinka yhden talon kautta avataan sukupolvien yhteisiä kipuja ja suruja. Keskeiset henkilötkin, ainakin ne naispuoliset, olivat kiinnostavia. (Miehet olivat kyllä kliseisempiä ja melko rasittavia.) Jäin vain toivomaan, että minulle lukijana olisi jätetty enemmän oivaltamisen iloa.

En sitten tiedä onko juuri tässä ns. viihteen ja kaunokirjallisuuden ero. Että viihdekirjallisuudessa selitetään ja kerrotaan kaikki liiankin perusteellisesti, mutta kaunokirjallisuudessa luotetaan lukijaan ja jätetään tälle itselleenkin oivallettavaa. Ettei ihan kaikkea kirjoitetakaan auki. Luen itse melko vähän viihdekirjallisuutta ja silloinkin kun luen kallistun mieluummin dekkareiden kuin ihmissuhderomaanien puoleen. Täytyy myöntää, että jossain vaiheessa ”Veljen vaimoa” aloin jo oikein odottaa kunnon murhaa. Hahmot olisivat sopineet mainiosti dekkarin päähenkilöiksi kaikkien sukukaunojensa ja ongelmiensa kanssa.

Toinen kirjan keskeisiä ongelmia oli mielestäni sen kieli. Kirjaa oli yllättävän raskas lukea, sillä teksti oli täynnä epäsuoria lauseita. ”Siihen hän oli ryhtynyt, surun pannut sisällensä hyvään piiloon, jossa se oli levännyt yli vuosikymmenen…” Miksi esimerkiksi tässä lauseessa lukee ”surun pannut sisällensä” eikä ”pannut surun sisällensä”? Teksti ei ole muuten erityisen runollista, joten tällainen epäsuora ilmaisu tekstin keskellä töksähtää. Kiinnitin tähän huomiota luultavasti juuri siksi, että itse käytän usein huomaamattani paljon tuollaista epäsuoraa ilmaisua. Se kuulostaa kirjoittaessa hyvältä korvaan, mutta tekee tekstin lukemisesta raskasta eikä tuo mukanaan mitään oleellista. Toinen ärsyttävä piirre oli slangisanojen viljely kirjakielen keskellä.

Kaiken kaikkiaan kirjasta tuli tunne, että idea oli hyvä, henkilöihin ja näiden historiaan oli selvästikin paneuduttu (vähän liikaakin…) mutta jotenkin kirja ei ollut vielä ihan valmis. Karsimista, jäsentämistä ja hiomista olisi ehdottomasti tarvittu lisää.

Ymmärrän silti hyvin miksi monet lukijat ovat kirjasta tykänneet. Joku jossain sanoi, että tästä saisi hyvän elokuvan. Joku toinen jossain muistaakseni sanoi, ettei kirjasta löydy romaanin kaarta, vaan se sopisi jatkokertomukseksi. Näitä ajatuksia muokkaamalla voin sanoa, että tästä kirjasta saisi loistavan televisiosarjan! Minunkaan mielestäni kirjasta ei löydy perinteistä romaanin kaarta, ehkä juuri siksi, että se on niin täynnä tavaraa, että se keskeisin juoni hukkuu kaiken muun joukkoon. Voisin kuitenkin kuvitella, että vaikkapa sellaisessa 7-osaisessa jatkosarjassa saisi jokainen henkilö tarpeeksi aikaa, Tuikun tarina voitaisiin kertoa yhdessä tunnin mittaisessa jaksossa, Kristianin tarina toisessa ja niin edelleen. Erityisesti kirjan viimeiset luvut ovat hyvin elokuvamaisia ja ne kokosivat kirjan kaaosta hienosti yhteen. Vai johtuikohan se siitä, että kirjan lopussa olin jo luovuttanut ja hyppelin pitkät selittelyjaksot iloisesti yli? Niin tai näin, pidin kirjan lopusta ja loppuratkaisut olivat juuri sellaisia kuin niiden kunnon viihdekirjassa (tai -elokuvassa) tulisi ollakin.

Kootakseni tämän pitkän sepustuksen muutamaan virkkeeseen: Ei tämä ei ollut minun kirjani, mutta ymmärrän hyvin miksi joku tästä tykkää. Jos kieltä olisi vielä hiottu ja takautumista ja selittelyistä olisi jätetty pois vähintään puolet olisin voinut innostuakin. Perusidea oli mukava ja voisin hyvinkin nähdä tämän tv-sarjana. Romaanina kirja ei mielestäni ollut vielä valmis.