Markus Nummi on niin ihana, että superlatiivit loppuvat kesken. Hänen ensimmäinen romaaninsa "Kadonnut Pariisi" on hieno. Siinä kerrotaan miten Pariisi eräänä päivänä nousee ilmaan ja lentää pois. Tällä tapahtumalla on toki vaikutusta monienkin ihmisten elämään, mutta maailma yrittää sopeutua. Perustetaan mm. retkikunta etsimään Pariisia. Ja rakastutaan.

Mutta "Kiinalainen puutarha"! Oi! Miten jotain niin kaunista ja surullista voi olla? Nummi on ehdottomasti yksi niistä, jotka illalla nuotion ympärillä saavat toiset unohtamaan miten raskasta oli taas koko päivä metsästää mammutteja. Nummi on Tarinankertoja. Yksi niistä, jotka pitävät meidät muut hengissä ja järjissämme. Lukekaa ihmiset!

"Kiinalainen puutarha" kertoo yhden valokuvan tarinan. Se kertoo ihmisistä, jotka tuossa kuvassa näkyvät, mutta ennen kaikkea se kertoo ihmisistä, jotka myös ovat kuvassa vaikkei heitä siinä näy, lapsista, jotka piilottelevat taustalla näkyvän muurin takana. Siis piilottelevat, jos päätämme uskoa kirjailijaa. Niin hienosti rakennettu kirja, mutta vailla kikkailua. Kirja joka todistaa, että otti käteensä kuvan, minkä kuvan tahansa, otti lähtökohdaksi kenet tahansa henkilöhahmon (tässä kirjassa tarinan käynnistää Mannerheim, joka matkustaa Kiinan Turkestaniaan) saa hyvä Tarinankertoja esille timantin. Tarina vain lähtee vyörymään eteenpäin ja lukija tempautuu mukaan. Ja itkee ja nauraa ja pelkää ja vihaa kirjailijaa, joka toimii niin väärin, saattaa henkilöhahmonsa niin traagisiin tilanteisiin. Ei näin! Minä haluan lukea miten nämä hahmot elävät onnellista ja tylsää elämää elämänsä loppuun asti! Ja silti juuri vastoinkäymiset ja tuska ja väärinkäsitykset ovat se mikä lukijaa pitää otteessaan.

Niin kaunista ja niin rumaa. Miten niin suurella rakkaudella voi kuvata niin suurta vääryttä?


"Rakastitko sinä Rahila-tätiä?"
"Miksi sinä kysyt sitä?"
"Minä haluan tietää mitä rakkaus on."
"Sinä olet liian nuori tietämään rakkaudesta."
"Kuolemmeko me aamulla?" kysyi Nora yhtäkkiä.
Kamil hätkähti.
"En tiedä", Kamil vastasi.
"Minä kuulin kun sinä puhuit tuon sedän kanssa", sanoi Nora ja näytti nukkuvaa intialaista.
"Jumala on Armelias Armahtaja", sanoi Kamil. "Vain Jumala tietää milloin ihminen kuolee."
"Me kuolemme aamulla ja minä haluan tietää rakkaudesta", sanoi Nora. "Kohta minä olen siellä ihanassa puutarhassa, minä luulen niin. En ole tehnyt mitään kovin pahaa, ja minä toivon että minä pääsen äidin luokse Paratiisin puiden keskelle."
"Minä tiedän että sinä pääset", sanoi Kamil.
"Minusta ei tule koskaan aikuista", sanoi Nora kiukkuisesti. "Siellä äidin luona minä olen aina pieni tyttö."
"Mutta sinä saat olla onnellinen", sanoi Kamil.
"Minusta ei tule koskaan naista", keskeytti Nora. "Siksi minä haluan, että sinä kerrot. Kerro millaista on kun mies rakastaa naista. Kerro minulle millaista on rakkaus maan päällä."
Kamil katsoi suuria ruskeita silmiä, kauniita pieniä kasvoja joita joku joskus olisi voinut rakastaa. Näki siinä tytön äidin, sisarensa kasvot.
Kamil otti paitansa sisältä esiin valokuvan.