Stressin, huolien ja arjen kiemuroiden keskellä palaan vuosi toisensa jälkeen L. M. Montgomeryn klassikkoon ”Sininen linna”. Aina kun tunnen itseni hermostuneeksi, pelokkaaksi tai kyllästyneeksi tartun tähän kirjaan. Luin ”Sinisen linnan” ensimmäisen kerran joskus 10-vuotiaana ja nyt yli kolmekymppisenä rakastan kirjaa edelleen. Yritin joskus selittää kirjan juonta ja tärkeyttä ystävälleni, joka tuijotti minua järkyttyneenä. Hänen mielestään juoni kuulosti maailman typerimmältä ja niinhän se tavallaan onkin, mutta juuri siinä kirjan hienous piileekin!

Tarina kertoo kolmekymppisestä vanhasta piiasta Valancy Sterlingistä, joka pelkää kaikkea ja kaikkia, erityisesti ivallisia sukulaisiaan ja yhteiskunnan tuomiota. Valancy elää tylsää ja ankeaa elämää äitinsä rumassa talossa, mutta matkustaa aina öisin unelmissaan siniseen linnaansa, jossa hän elää onnellisena ja kauniina lukuisien sulhaskandidaattien piirittämänä. Eräänä päivänä Valancy saa kuitenkin kuulla sairastavansa harvinaista sairautta, jonka vuoksi hänellä on vain vuosi elinaikaa. Valancy salaa tiedon sukulaisiltaan ja päättää elää viimeisen vuotensa vailla pelkoa, juuri niin kuin itse haluaa.

 

Valancy ei nukkunut sinä yönä. Hän makasi hereillä pitkät tunnit ajatellen ja yhä ajatellen. Hän teki huomion, joka hämmästytti häntä: hän, joka oli elämänsä pelännyt melkein kaikkea, ei pelännyt kuolemaa. Se ei tuntunut hänestä ollenkaan kauhistuttavalta. Eikä hänen nyt tarvinnut pelätä mitään muutakaan. (Suom. A. J. Salonen)

 

Kirjan ehdoton voima on sen huumorissa. Mongomeryllä on kyky nauraa ihmisten pätemisentarpeelle ja pullistelulle. Kun Valancy saa tietää kuolevansa, lakkaa hän pelkäämästä elämää, sukulaisiaan ja yhteiskunnan tuomiota. Yhtäkkiä tuo aikaisemmin ujo ja mielistelevä nainen muuttuu rohkeaksi, iloiseksi ja röyhkeäksi ja lukija riemuitsee Valencyn rinnalla. Kun kirjan lajityypin mukaisesti kuvaan saapuu lopulta myös mies, on se tietysti kivaa, mutta paljon tärkeämpää ja voimauttavampaa on lukea Valancyn omasta kasvusta ja rohkeudesta.

 

"Doss", Benjamin setä sanoi, "sitten kun minä olen kuollut, saat sanoa, mitä haluat. Niin kauan kuin olen elossa, minä vaadin, että minua kohdellaan kunnioittavasti."

"Oh, mutta tiedäthän, että me kaikki olemme kuolleita", sanoi Valency, "koko Stirlingien suku. Toiset meistä ovat haudatut ja toiset eivät ole - vielä. Siinä on ainoa ero."

 

Kirjan teema on siis rohkeus elää itsensä näköistä elämää, mikä onkin aina hyvä neuvo, erityisesti nuorille tytöille ja naisille. Huumorin lisäksi kirjassa on montgomeryläiseen tapaan paljon luontokuvauksia ja elämän kauneuden huokailua. Valancyn herätessä eloon vuosikausien harmauden jälkeen, alkaa hän liikkumaan enemmän myös luonnossa ja näkemään ympärillään luonnon kauneuden.

 

Täältä he löysivät marjoja, jotka olisivat olleet kunniaksi Luculluksen pidoille, suuria taivaallisen makeita marjoja, jotka riippuivat rubiinien tavoin pitkissä ruusuisissa varsissa. He ottivat ne varsineen ja söivät ne siitä, kun ne olivat musertumattomia ja neitseellisiä, maistoivat joka marjaa erikseen, kun niissä oli vielä jäljellä kaikki niiden villi tuoksu. Kun Valancy vei marjoja kotiin, hävisi tuo herkkä vivahdus, ja niistä tuli vain torin tavallisia marjoja – kylläkin sangen hyviä keittiössä käytettäväksi, mutta ei sellaisia kuin ne olisivat olleet, jos niitä olisi syöty koivunotkelmassa, kunnes sormet olisivat värjääntyneet yhtä ruusunpunaisiksi kuin Aamuruskon silmäluomet.

 

Kaiken kaikkiaan ”Sininen linna” on juuri sellainen kirja, jonka jälkeen lukija on aina jossain määrin uudestisyntynyt, rohkeampi ja iloisempi. Ehdottomasti maailman turvallisin ja rohkaisevin kirja, jonka lukemista suosittelen aina, kun elämä tuntuu liian raskaalta. Kirja pakottaa miettimään kuinka itse haluaisi elämänsä elää, jos aikaa on enää vuosi. Kannattaisiko juuri tästä asiasta stressata vai voisinko sittenkin keskittyä vähän enemmän vaikkapa noihin rubiinien tavoin riippuviin marjoihin? Vaikka rakastan Mongomeryn "Anna"-kirjoja kuin hullu puuroa, on tämä "Sininen linna" ehkä sittenkin minulle se kaikkein rakkain.