Tyttäreni ensimmäinen sana oli "äiti". Seuraava sana oli "ankka" ja sitä hoetaankin sitten kaikkialla ahkerasti. Melkein päivittäin vierailemme puistossa tervehtimässä sorsia enkä ole vielä hennonnut kertoa tytölle, että ne ruskeat linnut ovat tosiaan oikeasti sorsia eivätkä ankkoja, niin iloisesti lapsi niitä aina tervehtii: "Ankka-ankka-ankka-ankka!"

Luultavasti syynä siihen, että ankka-sana on löytänyt tiensä sanavarstoon ovat lapsen kaksi suosikkilaulua: "Viisi pientä ankkaa lähti leikkimään" sekä "Pikku-Marjan eläinkirjan" aloituslaulu "Aa aa ankka". Tuo Laura Latvalan "Pikku-Marjan eläinkirja" tursuaa korvista kaikilta muilta perheemme jäseniltä paitsi tyttäreltämme. Aamuisin heti ensimmäiseksi hän tepsuttaa CD-soittimen viereen, alkaa huojua holtittomasti ja hyräillä "aa-aa-aa...". Pakkohan se hemmetin levy on taas soittaa.

Sisareni muuten rakasti aikoinaan samaa levyä yhtä intohimoisesti. Muistan hyvin kuinka hän istui tuolilla käsittämättömä suuret kuulokkeet päässään (sekin perhe oli kyllästynyt levyyn ja lapsi-parka joutui kuuntelemaan lauluja kuulokkeista) ja käänteli hartaana kirjan sivuja. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan...

Ei siitä mihinkään pääse, sukupolvet toisensa jälkeen hurmannut "Pikku-Marjan eläinkirja" on yksinkertaisesti nerokas! Ärsyttävä puoli siinä on toki se, että joka ilta, lapsen jo nukahdettua ja levysoittimen hiljennyttyä, alkaa jompi kumpi vanhemmista huomaamattaan hyräilemään noita samoja lauluja...

 

Koppakuoriaisen lailla

jospa voisin huolta vailla

iloisesti vaeltaa

pitkin maailmaa!

Silloin lennellä mä voisin,

kastetta ja mettä joisin,

saisin syödä hunajaa -

Kuinka hupaisaa!