Hmm… tämä on nyt sitten sellainen postaus josta en ole ihan varma haluanko tätä edes kirjoittaa. Kun yleisesti ottaen olen mieluummin positiivinen ja rohkaiseva kuin kovin kriittinen ja muita mollaava. Mutta tällä kertaa haluan kuitenkin vähän valittaa. Ja kun kyseessä on kuitenkin suosittu kirjailija niin eiköhän hän selviä, vaikka yksi kirjabloggaaja moittisikin. Nimittäin, kröhöm… tuo Riikka Pulkkinen… Luin joululomalla taas yhden Pulkkisen haastattelun. Olin jo aikaisemmin päättänyt, että minun pitäisi jättää ne haastattelut lukematta, kun ne vaikuttavat niin negatiivisesti lukukokemukseeni, mutta en sitten kuunnellut itseäni.

Olen miettinyt, että mikä siinä on, että näyttelijät saavat ihan rauhassa olla tyhjäpäitä? Tykkään kovasti monista Nicole Kidmanin elokuvista, vaikka tiedän, että tämä on ollut naimisissa ällöttävän Tom Cruisen kanssa. Muusikotkin saavat sanoa melkein mitä vaan eikä yhtään haittaa. Vaikka muusikko olisi kuinka diiva, niin hyvä kappale tanssittaa silti. Mutta miksi ihmeessä ärsyynnyn heti, jos kirjailija sanoo haastattelussa jotakin typerää? Luulen sen liittyvän siihen, että kirjat tulevat niin lähelle, jostain syystä lähemmäs kuin musiikki tai elokuvat. Lukeminen on niin yksinäistä puuhaa, niin intiimiä, että typerän haastaatelun luettuaan tuntuu kuin oma rakastettu munaisi itsensä. Jos kirjailija on jo tuttu, vähän niin kuin se aviomies, jonka kanssa on elänyt vuositolkulla, antaa sille muutaman typerän kommentinkin toki anteeksi. Mutta jos itsekin on vasta tutustumassa kirjailijaan, jos on vasta siinä ihastumisasteella, kun miettii, että uskaltaako tuolle antaa sydämensä, niin siinä vaiheessa annettu hölmö haastattelu saattaa sammuttaa ihastuksen, vaikka kirja olisi kuinka hyvä.

Se on sääli. Enkä kyllä edes, että tiedä ketä syyttää. Tarvitseeko sitä mennä antamaan tyhmiä haastatteluja? Ja tarvitseeko niitä lukea, kun tietää, että alkaa ärsyttää?

En todellakaan väitä, että sain haastattelussa Pulkkisesta tyhjäpäisen kuvan. Selvästi nainen on fiksu. Mutta kun hänen kirjoissaan minua on häirinnyt se melodramaattisuuden rajalla häilyminen ja kun kirjailija sitten haastattelussa vaikuttaa vieläkin melodramaattisemmalta (ja nyt tulee ruma sana, vähän diivalta), niin se tunne alkaa muokata kuvaani kirjastakin - ja vielä lukukokemuksen jälkeen!

Olen selvästi liian vaativainen lukija. Muistan kuinka pikkutyttönä fanitin New Kids On The Blockia ja lehdessä julkaistiin hotellihuoneen hajoittaneen Donnien pidätyskuvat. Itkin vuolaasti ja olin totaalisen järkyttynyt, että idolini saattoi tehdä jotakin tuollaista. Tällä kertaa en itkenyt itseäni uneen (heh), mutta jotakin tuosta faniasenteesta on kai yhä jäljellä, kun edelleen harmistun tyhmistä haastatteluista. Pitäisi kasvaa aikuiseksi, olla kovapintaisempi ja välittää vähemmän. Tai tehdä niin kuin tänä päivänä sanotaan ihan kaikesta: ottaa rennommin ja olla vähemmän tosikko.

Mikähän siinäkin on, että mitään ei enää saisi ottaa vakavasti? Kaikkeen pitäisi suhtautua huumorilla. Ei saa loukkaantua, ei saa harmistua, ei saa pahoittaa mieltään. Mutta minä nyt olen tällainen tosikko, joka ottaa kirjallisuuden liian vakavasti. Kun päästää kirjan kotiinsa, ottaa sen mukanaan sänkyyn ja kylpyammeeseen ja ehkä vielä itkeä pirauttaakin sen parissa, niin eikö silloin muka saisi harmistua kun kirjailija itse menee pilaamaan kaiken hölmöillä kommenteilla?

Hmm… tarkemmin ajatellen, ehkä se ei olekaan vain Pulkkinen joka täällä on melodramaattinen. Ehkä se olenkin minä ja Pulkkinen ärsyttää juuri siksi, että tunnistan hänessä liikaa itseäni?